Pitkin ja poikin

web_p1010693

Kiirettä on pitänyt, mutta sellainen on maailman tola. Olen nähnyt Brysselin jälkeen ainakin Helsinkiä, Turkua, ystäviä, liian vähän unia ja liian paljon nälkää. Onneksi jano ei ole päässyt yllättämään.

Päättyvällä viikolla tein onnistuneen visiitin Turkuun. Isälläni oli keskiviikkoiltana runokirjan julkaisujuhlat Pienessä Kirjakaupassa (josta ylälaidan kuva).  Juhla oli hyväntuulinen, rauhallinen ja leppoisa – oli soittoa, lausuntaa, haastattelua, luentaa, laulua. Runokirjan, nimeltä Enkeli olkapäällä, löytänee kaupoista ja kirjastoista. Se sisältää kuutisenkymmentä sivullista lyhyitä, aforistisia, naivistisia riimirunoja – sopivat koko perheelle, mutta eivät ehkä tylyille tosikoille.

Julkaisujuhlan jälkeisenä päivänä tapasin sosiologiystäväni Aapon ja Anniinan. Oli ihanaa unohtaa työt muutamaksi toviksi, istua Proffan Kellarissa päiväoluella ja jutella niitä näitä opiskelusta, työstä, elämästä ja kaikesta kunnollisesta. Syödä piispanmunkkia Naantalin Aurinkoisessa,  katsella sulanutta Aurajokea.

- -

Työviikon kohokohtia olivat perjantain ehdokasjulkistus ja lauantain puoluevaltuuskunta. Järjestimme perjantaipäivänä puoluetoimistolla hieman tavallista isomman lehdistötilaisuuden tarjoiluineen kaikkineen ja esittelimme medialle kolme uutta euroehdokastamme – Tarja Cronbergin, Umayya Abu-Hannan ja Pasi Toiviaisen. Ehdokaslista on nyt yhtä, aivan pian julkaistavaa hyvää nimeä vaille täysi. Se on, vaatimattomasti sanoen, kaikkien puolueiden listoista kovatasoisin ja asiantuntevin. Päteviä ehdokkaita löytyy joka makuun – runsaudenpulaksi saakka.

Lauantaina puoluevaltuuskunta keskusteli Eurooppa-ohjelmasta (sic) ja vesipoliittisesta linjapaperista. Välitin kokouksen sisältöä ahkerasti Vihreiden Twitteriin, videoin ja valokuvasinkin. Välillä kävin nauttimassa Länsipuron Jannen väsäämää herkullista kasviswokkia Narinkkatorin sirkusmielisessä kampanjatapahtumassa. Aurinko paistoi, mutta tuulta olisi voinut olla yhtä viimaa vähemmän.

Suomalaisen päivä 2.2.2009

voittajabuddha

(Kansanrunousarkisto kerää talteen suomalaisten päiväkirjamerkintöjä viime maanantailta. Osallistunen keräykseen tällä pöytälaatikkotason tuokiokuvaelmalla. Tekstejä voi lähettää koko helmikuun ajan, joten vielä ehtii itse kukin osallistumaan.)

- – -

Työmatka

Kitkuttelen puoli yhdeksän M-junassa Kannelmäestä Helsinkiin. Väsyneenä, ärtyneenä, räksähtelevässä päänsäryssä. Aistit terävinä.

Vaunun nurkassa nuokkuu likainen mummo lidlpusseineen citymarketkasseineen. Hänellä on haaleansiniset silmät, hänen hajunsa mönkii deodoranttien, eaudetoilettien ja hajuvesien yli.

Mummon vieressä on vapaa paikka, vaunun ainoa. En istu, jään seisomaan käytävälle. Otan repusta Juhannustanssit ja olen lukevinani. Annan ymmärtää: älä huomaa minua, älä puhu minulle, älä pyydä minua puhumaan, älä ota kontaktia, anna minun olla, minä olen harmaa, minä olen vaiti.

- Onko sulla rahaa, mummo kysyy.
- Ei oo, ölähdän.
- Miksi ei?
- Ei oo käteistä.
- Ootko menossa Helsinkiin?
- Jaa mitä? Oon.
- Voidaanko mennä yhdessä pankkiautomaatille? Nostat sieltä mulle vähän rahaa.
- Öö tota. Öö ei.

- Mitä sä luet? Ai Juhannustanssit. Se on vanha kirja. Ei kukaan lue noin vanhoja kirjoja, mummo kertoo.
- Mä aattelin lukea.
- Junassa ei oikeastaan sais lukea.
- No että, no, öö-ö.
- Nää istumapaikat on muuten tarkoitettu Vantaalta tuleville.

Siitä ei keskustelu suurene. Teen periaatepäätöksen ja tungen itseni junan ovelle, ohi köhisevien liikemiesten ja puhisevien vaihto-opiskelijoiden, vaikka matkaa on jäljellä minuuttitolkulla.

Juna saapuu ajallaan Helsinkiin. Ihmiset lähtevät laiturilta töihinsä, koteihinsa, kouluihinsa, oikealle Sanomatalon ja Kiasman suuntaan, vasemmalle Rautatieaseman suuntaan, eteenpäin Kaivopihan suuntaan, portaita ylöspäin kuntosalille, portaita alaspäin Alepaan, suuntaan ja sinne ja tuonne. Kaikilla on kiire, mutta ei mummolla. Asemalaiturilta näen hänen jääneen junaan, rapistelemaan lidlpussiaan tai citymarketkassiaan. Valotaulun mukaan juna lähtee takaisin Kannelmäen suuntaan alle kolmen minuutin kuluttua.

On pikkupakkanen ja tuulee.

- – -

Julkkari

Puoli yhdeltätoista Helsingin Kauppatorilla. On pikkupakkanen ja tuulee. Meren tuoksut ja äänet sekoittuvat autojen mörinään ja pakokaasulemahduksiin.

Tori on hiljainen. Yksinäinen matkamuistokoju tyrkyttää suomikrääsää parille hytisevälle japanilaisturistille. Esplanadien puoleisessa nurkassa oranssi kahvilateltta mainostaa kahdeksantoista asteen sisälämpötilaa.

Teltan vieressä on iso Vihreiden mainos. Sen edessä, kylki kyljessä, seistä tököttävät Vihreiden juuri nimetyt eurovaaliehdokkaat Satu Hassi, Heidi Hautala, Jyrki Kasvi, Johanna Sumuvuori, Hanna Holopainen, Latekoe Lawson Hellu ja Emma Kari. Heistä oikealle seisoo Panu Laturi, Vihreiden puoluesihteeri, mikrofoni kädessään. Hän puhuu vähän Vihreiden eurovaalikampanjasta ja paljon SDP:stä. Jokunen toimittaja piirustelee lehtiöihinsä, puhaltelee kohmeisiin sormiin.

Minä olen mainossermin takana. Pidän sen alumiinirungosta kiinni kaksin käsin ja toivon, ettei tuuli nappaa sitä mukaansa ennen kuin toimittajat ovat lähteneet. Kuulen sermin läpi, mitä poliitikot supisevat keskenään. Vaihtavat kuulumisia juuri päättyneestä talvilomastaan, harmittelevat säätä, miettivät aikataulujaan. Hihittelevät.

- Sääkö oot se puoluetuki, puolituttu toimittaja vitsailee nähdessään mitä teen.
- Valtiotieteen maisterille sopivaa hommaa. Käykö toimittajaa kateeksi, vastaan.

Vaihdamme hyväksyvät hymyt, me politiikan päivätyöläiset.

- – -

Kuntosali

Aleksanterinkadun Elixia-kuntokeskuksessa on kosteaa. Poljen kuntopyörää, jalat käyvät ympyrää. Välillä vilkaisen äänettömästä televisiosta Urheilukanavaa. Ravaavia hevosia, Antti Teivainen, Charlton’s Golden Luck, Rowdy Boy, Athletic Bilbo.

Vaikka olen käynyt samalla kuntosalilla jo yli vuoden, en ole yhdenkään kanssakuntoilijan kanssa edes morjenstussuhteessa. En lihaksikkaan Woody Allenin näköisen opiskelijapojan. En ruskettuneen blondibodarittaren. En palomiehen, en äänekkään intialaisen, jonka kuntosaliohjelma on aina samanlainen: yksi lyhyt sarja jokaisessa laitteessa, vähän lihasten läpsyttelyä, ähinää, puhinaa, päälle suihkuun.

Kuka heistä muistaa minut, hontelon miehen, jolla on yllään ysärinappiverkkarit ja aina sama t-paita? Kuka heistä muistaa minut, rillipään, jolla on jaloissaan salikenkien sijaan kokoa neljäkymmentäviisi olevat sipsuttelutossut?

Poljen kuntopyörää, jalat käyvät ympyrää. Päätän, että elämän tarkoitus on olla olemassa.

- – -

Olutkellari

Kruunuhaan Olutkellarissa, viettämässä ystävän 31-vuotisjuhlaa. Tilaan tiskiltä rommitotin, väsymykseen ja kurkkukipuun.

- Tummaa vai vaaleaa rommia, pikkuparrakas baarimikko kysyy.
- Öötummaa.
- Viis viiskymmentä. Muistaakseni.

Annan pankkikortin baarimikolle. Hän tekee juoman kilisten ja kolisten, viipaisee pankkikorttia kassalaitteessa ja tuo kuuden euron väärtin kuitin allekirjoitettavaksi.

- Hinta nousi matkalla viiskytä senttiä, sanon.
- Sanoinkin että muistaakseni, baarimikko sanoo viimeistä sanaa painottaen. Että varmasti menisi viesti perille. – Ei oo paljon rommitoteja tilailtu.
- Öö jaa öö.
- Vaikka on talvi ollut. Ja pakkasta. Lunta.
- Niin, öö, en määkään ole tänä talvena tätä ennen rommitotia tilannut.
- On meillä muitakin asiakkaita kuin sä.

Istun ystävän ja ystävän ystävien pöytään. Joukossa on tuttava, jonka tapaan ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Keskustelemme sarjakuvista ja sairaaloista. Töistä, opiskeluista ja haaveista, joita emme ole toteuttaneet.

Emmekä toteuta.

Näyteikkuna, kaalilaatikko ja Cronbergin yllätys

Marraskuun loppu vei lumen. Kaupungista tuli jälleen tylsä, tuulinen, haiseva, harmaa. Ihmisistä löntystäviä klöhmyröitä. Irvokkaan kontrastin kaikelle värittömyydelle tarjosi Stockmannin näyteikkuna. Lasin tällä puolella töpöttelivät yksiväriset virkakansalaiset. Toisella puolella joululallatukset marinoivat tekolunta, tonttupatsaita ja muovisia kilikelloja. Käskivät karkoittaa arkea ostamalla.

Oma arkeni ei kadonnut rahalla vaan ystävillä. Viikon aikana tapasin ihania ihmisiä milloin kahvin, milloin kuntoilun tai oluttuoppien merkeissä. En työskennellyt iltakuuteen, vaan lähdin ajoissa, ja yritin ottaa aikaa itselleni ja tärkeille ihmisille. Se oli tarpeen, sillä olen huomannut olevani töissä ajoittain jopa väsyneempi kuin kunnallisvaalien alla. Vajaan kolmen viikon päässä hehkuva joululoma ei tule hetkeäkään liian aikaisin.

Väsymyksestä hölmöilyyn; siihen, että tilasin torstaina lounasravintolassa kaalilaatikkoa. Ajattelematta hetkeäkään, että ruoassa saattaisi olla jauhelihaa. Kun annos tuli pöytään, sekä sikanaudan löyhkä että oma pölhöyteni pistivät pännimään. Onneksi työtoverilla oli vatsassa minunkin annokselleni tilaa, onneksi ravintolassa oli tarjolla myös salaattia ja leipää.

Pitkä ja painava työviikko ei päättynyt perjantaina, vaan vasta tänään, sunnuntaina. Syynä tähän oli Vihreiden puoluevaltuuskunta, joka kokoontui täällä Helsingissä, Eduskunnan lisärakennuksen tietoyhteydettömässä auditoriossa. Kokouksen suurin uutinen oli Vihreiden puheenjohtaja Tarja Cronbergin päätös jättää ensi kevään puheenjohtajapeli pelaamatta. Cronbergin ilmoitus oli paitsi yllätys Vihreiden sisäpiirille, myös suurisydäminen, epäitsekäs ja viisaasti ajoitettu ratkaisu tarjota tilaa nuoremmille tähdille.