Vanhasen lautakasasotkun ollessa sekavimmillaan monien mielestä Vihreiden olisi pitänyt tehdä omaehtoinen ratkaisu ja lähteä ovet paukkuen hallituksesta. Monen pohdiskelijan mielestä tilanne olisi johtanut hallituksen hajoamiseen sekä uusiin eduskuntavaaleihin, jotka oltaisiin voitu käydä avoimemmilla pelisäännöillä ja sotkussa ryvettymättömillä ehdokkailla. Olisiko näin käynyt?

Tuskinpa. Vaan miksi? Perustelen asiaa tarkemmin alla. Ajatukset perustuvat mutuun ja fiiliksiin, ja ne on tehty ad hoc -pohjalta. Niihin on siis syytä suhtautua suurella skeptisyydellä.

Jotakin kuitenkin tiedetään varmasti. Ainakin se, että hallitus voi suomalaisessa järjestelmässä kaatua vain muutamalla tavalla. Niistä yksinkertaisin on se, että hallitus saa eduskunnalta epäluottamuslauseen (l. äänestettäessä hallituksen luottamuksesta oppositio voittaa). Tällöin järjestetään uudet hallitusneuvottelut, kunnes saadaan aikaan hallitus, joka nauttii eduskunnan luottamusta (l. äänestettäessä hallituksen luottamuksesta hallituspuolueet voittavat).

Toinen tapa hallituksen kaatumiseen on koko eduskunnan hajottaminen, eli ennenaikaisten eduskuntavaalien järjestäminen. Tämän ratkaisun kynnys on todella korkea. Käytännössä uusien vaalien järjestämisestä päättää presidentti, mutta ei omavaltaisesti, vaan pääministerin aloitteesta ja vasta kaikkia eduskuntaryhmiä sekä puhemiestä kuultuaan.

Kuten yllä kirjoitin, en usko, että vaikka Vihreät olisi lähtenyt hallituksesta keskustelun ollessa kiihkeimmillään, hallitus – eduskunnasta puhumattakaan – olisi kaatunut vaikka Vihreät olisi jalkaa polkenut ja kiukutellut kovaan ääneen. Miksi?

1) Vaikka Vihreät olisi lähtenyt hallituksesta ja äänestänyt hallituksen luottamusta vastaan, nykyiselle hallitukselle olisi jäänyt eduskuntaan edelleen kansanedustajien enemmistö – Kok 51 + Kesk 51 + RKP 9 = 111 kansanedustajaa 200:sta. Vaikka enemmistö ei ole järin suuri, se riittää pitkälle. Vihreiden yksipuolinen äänestäminen hallitusta vastaan ei siis olisi muuttanut mitään – hallitus ei olisi siihen kaatunut.

Eräät näkemykset siitä, että Vihreiden mukana hallituksen luottamusta vastaan olisivat äänestäneet eräät muut hallituspuolueet tai edes osa niiden kansanedustajista, eivät ole mielestäni poliittisesti realistisia. Miksi keskustalainen kansanedustaja haluaisi uhkapelata koko poliittisella tulevaisuudellaan hyppäämällä hallituskauden tärkeimmässä luottamusäänestyksessä poliittisen kilpailijansa joukkoon? Miksi kokoomuslainen kansanedustaja haluaisi toimia puolueensa päätöksiä vastaan ehkä syksyn merkittävimmässä äänestyksessä? Ei mistään syystä.

2) Vaikka Vihreät olisi lähtenyt hallituksesta, nykyinen hallituspohja olisi varsin todennäköisesti jatkanut. Keskustalla ja Kokoomuksella tuskin on intressiä lopettaa hallitusyhteistyötä ennen aikojaan, ajoittaisista rakkausrypyistä huolimatta. Keskusta on tyytyväinen pääministeripuolueen asemaan ja Kokoomuksen asema hallituksessa on vahva. RKP viihtyy hallituksessa kuin kala vedessä, sillä se tietää, että vain hallituksesta käsin asioihin voi vaikuttaa. Miksi ne haluaisivat tätä tilannetta muuttaa?

Kun sanon, että nykyinen hallituspohja olisi todennäköisesti jatkanut, en tarkoita sitä, etteikö hallituskoalitiota voitaisi täydentää. Monet ovat arvelleet, että Kristillisdemokraatit hyppäisivät hallitukseen Vihreiden tilalle vaikka heti, jos heidät vain pyydettäisiin. Mene ja tiedä siitä. Kristallipalloa en omista, mutta ei näkemys ihan tuulesta temmatulta vaikuta.

3) Vaikka Vihreät olisi lähtenyt hallituksesta, uusiin eduskuntavaaleihin ei olisi päädytty mitään kautta. Sen lisäksi, että Keskustalla ja Kokoomuksella ei uutisten perusteella ole ollut lainkaan halua uusien vaalien järjestämiseen, ei uusista vaaleista ole ollut innostunut myöskään SDP. Jos tämä trio vastustaa uusia vaaleja, miten Vihreiden omilla tai edes Vihreiden, Vasemmistoliiton ja Perussuomalaisten yhteisillä lihaksilla päädyttäisiin uusiin vaaleihin? Ei niin mitenkään.

Keskusta ei halua uusia vaaleja, koska se pelkää pääministeriaseman menettämistä. Kokoomus ei halua uusia vaaleja, sillä se on jo nyt vaikutusvaltainen ja se odottaa rauhassa seuraavia vaaleja ja gallup-lukujen toteutumista. SDP ei halua uusia vaaleja, sillä puolueen suosio on matala ja Urpilainen ei ole uskottava pääministeriehdokas. SDP tarvitsee aikaa asian korjaamiseen ennen seuraavia vaaleja.

Vaan entäpä tapaus Vanhanen? Olisiko Vihreiden pitänyt vetää luottamus pois Vanhaselta esimerkiksi moraalisista syistä ja vaatia vain pääministerin eroa? Mitä tällöin olisi tapahtunut?

Ensin: politiikassa pääministerin luottamusta ei mitata abstrakteilla puheilla. Luottamusta ei mitata kahvipöytäkeskusteluissa eikä tupailloissa, vaan vain ja ainoastaan äänestämällä eduskunnassa. Tässä luottamusäänestyksessä on kaksi vaihtoehtoa – JAA ja EI. Luottamusta joko on, tai sitä ei ole. Mitään välitiloja ei ole.

Itse tuumin, että vaikka Vanhasen puuhat ovat olleet mitä ovat, luottamuksen vetäminen pois Vanhaselta ei olisi ollut poliittisesti viisasta. Olen tätä mieltä siksi, että:

4) Vihreät eivät ole hallituksessa vaa’ankieliasemassa. Mikäli Vihreät olisivat vetäneet yksipuolisesti tuen pois Vanhaselta, eli äänestäneet eduskunnassa hallituksen tai pääministerin luottamusta vastaan, olisi tilanne johtanut Vihreiden lähtemiseen tai erottamiseen hallituksesta, ei Vanhasen eroon. Tilanne on siis aivan eri kuin vuonna 2003, jolloin SDP oli vaa’ankieliasemassa ja pystyi käytännössä määräämään Keskustan vaihtamaan pääministeriä.

Tilanne, jossa Vihreät olisivat ilmoittaneet luottamuspulasta Vanhasta kohtaan ja jatkaneet hallituksessa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, ei ole poliittisesti realistinen. Moinen lausunto olisi todennäköisesti johtanut ennemmin tai myöhemmin Vihreiden lähtöön tai ulossavustamiseen (sic) hallituksesta.

5) Vihreiden luottamuksen  pois vetäminen ei olisi muuttanut yhtään mitään, sillä Keskustalle tilanne on tukala. Skenaario, jossa puolue vaihtaisi jo toisen pääministerin peräkkäin skandaalisyistä ja muiden puolueiden painostuksen vuoksi, on puolueelle niin kammottava uhka, että siihen Keskusta ei halua joutua. Puolue haluaa välttää tilannetta viimeiseen saakka ja siksi seisoo yhteen ääneen Vanhasen takana ainakin seuraavaan puoluekokoukseen saakka.

6) Vihreiden luottamuspula ei olisi muuttanut mitään, sillä Kokoomukselle tilanne on hyvä. Puolue on seissyt tukevasti Vanhasen takana, ja se onkin vallan viisas strategia, sillä mitä pidempään epäsuosittu Vanhanen jatkaa pääministerinä, sitä paremmat mahdollisuudet Kokoomuksella on menestyä seuraavissa vaaleissa. Ja niin kauan kuin Vanhanen johtaa maata sekä kohut keskittyvät Vanhasen ja Keskustan ympärillä oleviin lautakasoihin ja säätiöihin, harva jaksaa kysellä Kokoomuksen saamien rahojen perään. Kokoomus siis tuskin lähtee Vanhasta kaatamaan.

Siten: Vanhanen on ja pysyy pääministerinä riippumatta Vihreiden toiminnasta ainakin ensi kesän puoluekokoukseen asti. Vihreät voivat ainoastaan valita, ovatko hallituksessa vai eivät – muuhun eivät lihakset riitä.

Asia tietenkin muuttuu, mikäli ilmi tulee jotakin uutta ja mullistavaa, esimerkiksi rikosjuttu. Tällöinkään erottamisista ei varmaan puhuttaisi, vaan Vanhanen todennäköisesti eroaisi itse. En usko, että uusiin eduskuntavaaleihin tässäkään tilanteessa mentäisiin (tosin en sitä mahdottomanakaan pidä), vaan epäilyt johtaisivat ainoastaan pääministeri vaihtumiseen.

Ja jos pääministeri vaihtuisi, tilalle nousisi joku toinen keskustalainen. Sitä, kuka mahdollinen korvaaja voisi olla, ei voi kuin arvuutella. Se tiedetään, että Olli Rehn ei omien sanojensa mukaan ole käytettävissä, joten korvaaja tulisi todennäköisesti Keskustan nykyisten vaikuttajien joukosta. Paavo Väyrynen? Mauri Pekkarinen? Mari Kiviniemi? Liisa Hyssälä? Paula Lehtomäki? Anu Vehviläinen? Vai Seppo Kääriäinen tai Sirkka-Liisa Anttila?

Ja uudelleen lopuksi: yllä oleva, kuten kaikki muukin tässä kirjoituksessa, on pelkkää arvailua. Varmaa on ainoastaan se, että mitä lähemmäs huhtikuussa 2011 järjestettäviä seuraavia eduskuntavaaleja tullaan, sitä epätodennäköisempää on, että ylimääräisiä vaaleja järjestetään tai hallitus kaatuu.

Kuva: Suviko. Lisenssi: CC.

Kevään 2007 eduskuntavaalien jälkeen Vihreät päättivät, pitkän sisäisen keskustelun jälkeen, lähteä mukaan Vanhasen II hallitukseen. Päätös tehtiin, sillä hallitusohjelmaan saatiin Vihreiden taitavien neuvottelijoiden ansiosta kirjattua monta Vihreille tärkeää asiaa.

Puolueessa vallitsi yleinen ymmärrys siitä, että hallitusohjelma olisi vallan toisenlainen, mikäli Vihreät eivät olisi olleet mukana sitä tekemässä. Onnistuneista hallitusohjelmaneuvotteluista huolimatta hallitukseen lähtemistä pidettiin Vihreissä haasteena, sillä hallituksen tanssiaskeleet olivat selvillä alusta lähtien: Keskusta (51 kansanedustajaa) ja Kokoomus (Merikukka Forsiuksen loikan jälkeen niin ikään 51 kansanedustajaa) muodostavat jo yhdessä enemmistön.

Haaste päätettiin keskustelujen jälkeen ottaa vastaan.

Nyt, hallituskauden ollessa jo jälkipuoliskollaan, voidaan vähitellen alkaa tarkastella hallitustaipaleen saldoa. Vihreiden poliittisten tavoitteiden kannalta lopputulokseen mahtuu niin plussia kuin miinuksiakin. Puolueena Vihreät tarkastelee voittoja ja tappioita verkkosivuillaan – kannattaa käydä katsomassa, jos kiinnostaa tietää, mitä puolue miettii. Vaan mitä voitoista ja tappioista nostan itse esille?

Plussia ovat omasta mielestäni muun muassa hallituksen ilmasto- ja energiastrategian sekä tulevaisuusselonteon valmistuminen. Varsinkin jälkimmäinen, vähintään 80% päästövähennyksiin vuoteen 2050 mennessä tähtäävä asiakirja, on kunnianhimoinen ja varmasti Vihreille monilta osin mieleinen suunnitelma. Ilmastopuolelta on syytä olla tyytyväinen myös raideliikennepanostuksiin. Tulee länsimetroa ja kehärataa. Suuret kaupungit saavat joukkoliikennetukea. Oulun suunnan ratahankkeita parannetaan. Työsuhdematkalippuakin muutetaan houkuttelevammaksi.

Sosiaalipuolen plussia ovat muun muassa opintotuen korotus, opiskelijoiden tulorajojen höllennys, maksuttoman päivähoidon säilyminen, vähimmäispäivärahan ja lapsilisän sitominen indeksiin sekä kunnallisveron perusvähennyksen l. verotettavan tuen alarajan nosto. Apurahansaajien sosiaaliturvaa on parannettu, tieteen- ja taiteentekijöiden työttömyysturvaa petrattu, vuorotteluvapaajärjestelmä vakinaistettu ja isyysvapaatakin on pidennetty. Hyviä juttuja kaikki.

Eikä siinä kaikki. Hyvinä asioina Vuotos ja Kollaja ovat edelleen vapaita. Vaalirahoituslakia on tiukennettu. Sivari lyheni. Vammaisille taattiin subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen avustajaan. Sisäinen adoptio ns. sateenkaariperheille on saatettu voimaan.

Ei siis ihan huonoa kaikki kuitenkaan, eihän?

Sitä, miten yllä oleville mielestäni hyville saavutuksille olisi käynyt jos Vihreät eivät olisi hallitusohjelmaa neuvotelleet ja hallitukseen lähteneet, voidaan vain arvailla. On varmaa, että jotkut asiat olisivat menneet juuri kuten menivät, myös täysin ilman Vihreiden panosta. Jotkut asiat, rohkenen väittää, ovat selvästi ennen kaikkea Vihreiden ansioita – sisäinen adoptio, maksuttoman päivähoidon säilyminen, lyhyempi siviilipalvelusaika sekä Vuotoksen ja Kollajan rakentamattomina pysyminen nyt ainakin.

Miinuksia tietenkin on myös, eikä ihan vähän. Ilmastopuolella Suomi ei ole ollut likimainkaan riittävän kunnianhimoinen – ilmasto- ja energiastrategian päästövähennystavoitteet olisivat voineet olla tiukemmat. Tiehankkeisiin on mennyt liikaa rahaa ratahankkeisiin verrattuna, eikä junamatkustaminen ole likimainkaan niin edullista kuin voisi olla. Autoverouudistuskin on osoittautunut liian löysäksi, vaikka mekanismi (enemmän päästöjä tuottavista autoista maksetaan enemmän veroa) sinänsä ihan hyvä onkin.

Tuloverojen kevennys olisi ollut hyvä kohdistaa vielä selvemmin pienituloisiin. Ruoan ALV-ale ei ollut fiksuinta mahdollista politiikkaa. Ja erityinen pettymys on ollut työmarkkinajärjestöjen vaatimus siitä, että perusturvaa voidaan korottaa vain, jos samalla korotetaan ansioturvaa. Tämä käytännössä sementoi nykytilanteen ja estää isommat askeleet kohti perustuloa. Se on, ja on ollut, Vihreille iso pettymys. Ehkä tähän mennessä hallitustaipaleen isoin, jos minulta kysytään.

Ja onhan niitä muitakin. On Lex Nokiaa. On luonnonsuojelupolitiikkaa, joka ei ole ollenkaan sitä, mitä Vihreät toivovat – ja sitä varsinkin piisaa.

Näistä tappioista huolimatta Vihreiden kannattaa olla hallituksessa. Näin siksi, että haluan, että Vihreät ovat mukana vaikuttamassa vielä tällä hallituskaudella edessä oleviin päätöksiin – kävi niissä miten kävi. Tulevia vääntöjä on vaikka kuinka paljon: on vaalirahoituslakia, ydinvoimaa, vaalijärjestelmän uudistamista, Kööpenhaminan ilmastokokousta, perustuslain uudistamista, pohdintoja vanhemmuuden kustannusten jakamisesta. Metsähallituksen organisaatiouudistusta, norpansuojelua, Pallaksen hotellia, vesilain uudistusta sekä uusiutuvia energiamuotoja tukevaa Windfall-veropohdintaa.

Poliittisten tavoitteiden toteutumiseksi on paljon parempi istua hallituksessa vaikuttamassa kuin oppositiossa polkemassa jalkaa. Siitä huolimatta, että tappioita – karvaitakin – tulee myös tulevaisuudessa.

Hallitusvastuun vaihtoehtona on loikka oppositioon; tietoinen mielenilmaus ja päätös siitä, että Vihreät ei halua olla mukana vaikuttamassa. Hallituksesta korvat luimussa lähteminen tarkoittaisi, että vähintään tämän hallituskauden loppuun asti Vihreät olisi vain kuulemassa, mitä Keskusta, Kokoomus, RKP ja mahdollinen neljäs hallituskumppani sanelevat. Se, mitä se tarkoittaisi tuleville päätöksille ja Suomen tulevaisuudelle, saa jäädä jokaisen oman poliittisen mielikuvituksen varaan.

Vai olenko väärässä? Mitä tapahtuisi, jos Vihreät lähtisi hallituksesta ja ryhtyisi, esimerkiksi viime aikojen kohuista suivaantuneena, vaatimaan uusia eduskuntavaaleja? Järjestettäisiinkö moiset? Siitä lisää seuraavassa, huomenna julkaistavassa merkinnässä.

Kuva: katutaide. Lisenssi: CC.

Edellisessä merkinnässä pohdin sitä, ovatko Vihreät myyneet periaatteensa. Päättelin, että periaatteellinen politiikka on politiikkaa, jossa puolue toteuttaa onnistuneesti poliittisia tavoitteitaan. Periaatteiden myymisellä tarkoitetaan sitä, että puolue pitää jotakin muuta tärkeämpänä kuin omien tavoitteiden saavuttamista. Asiaa on tutkittava hallituspolitiikan kautta, sillä kysyväthän monet, ovatko Vihreät myyneet periaatteensa hallituspaikan tähden.

Onko näin käynyt? Asian selvittämiseksi on siis pohdittava hallitusta ja hallituksessa olemista.

Hallituksessa oleminen ja poliittisten tavoitteiden saavuttaminen, eli periaatteellisen politiikan tekeminen, eivät ole toistensa vaihtoehtoja. Suomalaisessa parlamentarismissa niillä on korrelaatiosuhde. Toisin sanoen: puolueen poliittiset tavoitteet toteutuvat paremmin, mikäli puolue on hallituksessa.

Hallitusvastuu on politiikan tekemisen työväline. Hallitus on suomalaisessa politiikassa tärkeä paikka puolueen omien tavoitteiden saavuttamiseen eli, edelleen, periaatteellisen politiikan tekemiseen. Muita tavoitteiden toteutumisen työkaluja ovat muun muassa eduskuntaryhmän suuri koko, hyvä neuvotteluosaaminen sekä hyvät henkilösuhteet muihin politiikan tekijöihin. Mutta mikään näistä ei merkitykseltään mene hallitusaseman yläpuolelle. Käytännön esimerkki tästä on SDP vuosina 2007-2009 – montako poliittista tavoitetta puolue on omasta aloitteestaan Suomessa saanut Vanhasen II hallituksen aikana läpi, suuresta ryhmäkoostaan tai kulissien takaisesta osaamisestaan huolimatta? Ei kovin montaa. Väitän jopa, että hallitusasemasta johtuen 14 kansanedustajan Vihreät on tällä hetkellä monissa valtakunnan asioissa vaikutusvaltaisempi toimija kuin Vihreitä lihaksikkaampi 45 kansanedustajan SDP. Tätä ei pidä lukea haasteena tai kritiikkinä SDP:tä kohtaan – onhan SDP saanut paljon aikaan oppositioasemastaan huolimatta – vaan esimerkkinä siitä, minkälaiset vaikutusmahdollisuudet hallituspuolueella on oppositioasemaan verrattuna.

Politiikassa kaikki puolueet kokevat neuvotteluvoittoja ja -tappioita. Mitä pienempi puolue on, sitä vähemmän vääntövoimaa sillä on isompiinsa. Siten pienempi hallituspuolue saa pienempiä voittoja ja kokee suurempia tappioita kuin suuri hallituspuolue. Se, että näin tapahtuu, johtuu poliittisista voimasuhteista. Se on osa suomalaista poliittista kulttuuria, niin hyvässä kuin pahassakin. Suurilla on voimaa, pienten on pärjättävä muilla keinoilla.

Suomalaisessa järjestelmässä puolue pystyy siis parhaiten toteuttamaan poliittisia tavoitteitaan olemalla hallituksessa. Oppositiopuolue ei erityisen hyvin pysty toteuttamaan tavoitteitaan. Se ei saa voittoja, eivätkä sen tavoitteet siis etene. Mitalin kääntöpuolena oppositiopuolue ei koe myöskään neuvottelutappioita, ja oppositioasemassa viestintä helpottuu – oppositiossa periaatteita ei voi myydä, sillä oppositiopuolue ei ole mukana koko kaupanteossa.

Tästä seuraa se, että mikäli suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä puolue pystyy toteuttamaan poliittisia tavoitteitaan parhaiten hallituksessa, puolueen, joka haluaa vaikuttaa asioihin, kannattaa olla hallituksessa. Ja siksi hallitusasema on, tai sen pitäisi olla, kaikkien puolueiden välillinen tavoite.

Tämän varjopuolena on se, että periaatteessa minkä tahansa puolueen kannattaa pyrkiä minkälaiseen hallitukseen tahansa, kenen kanssa tahansa. Kärjistettynä siis “äärihyvän” puolueen kannattaa mennä jopa “ääripahan” hallitukseen, koska se voi hallituksen sisältä muuttaa “ääripahaa” politiikkaa edes piirun verran vähemmän pahaksi. Toisaalta tilanne johtaa puolueiden samankaltaisuuteen, eikä “ääripahoja” puolueita pääse helposti syntymään, sillä suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä kaikkien on käytännössä tultava toimeen kaikkien kanssa. Puolue, joka esimerkiksi sanoutuu irti yhteistyöstä jonkin itseään suuremman puolueen kanssa, sementoi itsensä helposti oppositioon. Siksi periaatteellisten puolueiden on, omia tavoitteita saavuttaakseen, kyettävä yhteistyöhön poliittisten kilpailijoidensa kanssa. Joidenkin mielestä tästä seuraa ei-toivottu konsensusilmapiiri, joidenkin mielestä se taas pitää hyvällä tavalla huolen siitä, että Suomi on yhteiskunnallisilta olosuhteiltaan melko vakaa maa. Molemmissa näkemyksissä on varmasti totuuden siemen.

Tätä ja edellistä kirjoitusta vetäen yhteen: mielestäni 1) periaatteellinen politiikka on politiikkaa, jossa puolueen tavoitteet toteutuvat ja 2) tavoitteet toteutuvat parhaiten hallituksessa, joten hallituksessa kannattaa olla tai hallitukseen kannattaa pyrkiä, olivatpa hallituskumppanit lähes ketä tahansa. Vaikka mitä eteen tulisi.

Yllä pohtimani lähestymistapa on pragmaattinen. Käytännössä poliittinen toiminta ei tietenkään ole pelkkää pragmaattista hallinnointia, vaan idealistista pyrkimystä parempaan. Koska kohti parempaa ei aina hallituksessa päästä, ja neuvotteluissa voi tulla eteen tappioita toisensa perään, kaikille puolueille tulee jossakin vaiheessa eteen tilanne, jossa niiden on pohdittava yhteistyötapoja muiden kanssa – esimerkiksi sitä, haluavatko jatkaa hallituksessa. Mikäli jatkohaluja ei ole, päätös on ennen kaikkea symbolinen irtiotto muiden puolueiden linjoista – poliittisia vaikutusmahdollisuuksiahan hallituksesta lähtö heikentää kaikissa tapauksissa ja täysin poikkeuksetta erittäin paljon. Tästä Vihreillä on kokemusta vuodelta 2002, jolloin puolue lähti Lipposen II hallituksesta ydinvoimapäätöksen jälkeen.

Mikä poliittinen asia sitten on niin merkittävä, että puolueen kannattaa tehdä symbolinen ulosmarssi hallituksesta ja tietoisesti heikentää omaa vaikutusvaltaansa merkittävästi? Siitä mielipiteitä on varmasti yhtä monta kuin politiikan toimijoita, ja ne vaihtelevat laidasta laitaan. Vihreiden tapauksessa päätös on puoluevaltuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteinen: kahden tahon yhteiskokouksessa päätetään ja keskustellaan hallitusvastuusta. Onneksi itselläni ei ole asiaan äänivaltaa, sillä oma mielipiteeni asiaan on melko jalostumaton. En osaa suoralta kädeltä sanoa, mikä yksittäinen asia on niin merkittävä, että sen edestä kannattaisi uhrata puolueen periaatteet ja poliittiset tavoitteet. Sen kuitenkin osaan osaltani sanoa, että mielestäni kynnystä ei toistaiseksi ole ylitetty. Vihreiden kannattaa pysyä nykyhallituksessa, sillä edessä on vielä monen monta päätöstä, joissa Vihreiden vaikutusvaltaa hallituksen sisällä tarvitaan erittäin kipeästi.

Mitä asiat ovat? Mitä hallituksessa on tähän asti tehty? Siitä seuraavassa, huomisessa merkinnässä.

Kuva: Mike Licht. Lisenssi: CC