Pikkupoikana päätin, että hiihtäminen ei ollut hauskaa. Laduille oli matkaa. Paksuissa toppapukimissa oli samaan aikaan kylmä ja kuuma. Sukset eivät luistaneet. Tai luistivat liikaa. Eivät koskaan sopivasti. Hiihtokaverit menivät liian nopeasti. Etenin itse liian hitaasti. Enkä osannut luistelutyyliä, ja naapurin poika osasi.
Kaiken tämän olisin kestänyt, ellei hiihtäminen olisi ollut ala-asteen opettajani intohimo. Heti marraskuisesta ensilumesta asti aina huhtikuuhun saakka jouduimme huittislaisen kuntoradan laduille. Ei auttanut nitinä, ei natina. Ei haitannut vaikka ladut olivat loppukeväästä täynnä santaa – hiihtää piti, koska opettaja piti hiihdosta.
Kun muutin Turkuun opiskelemaan kesällä 2001, sukset jäivät vanhemmilleni. Ei sillä, että niitä Turussa olisi tarvittu, sillä Turun talvet ovat useimmiten mitä ovat. Mustaa, harmaata, vettä, loskaa.
Nyt, lähes kymmenen vuotta myöhemmin, moni asia on toisin. Olen innostunut hiihtämisestä, ja kaipaan ladulle tuon tuostakin. Pakkasen ja hikoilun yhdistelmä houkuttelee. Sukset luistavat sopivasti, ja luistelutyylinkin olen opetellut, vaikka siinä en vielä kovin hyvä ole.
Parasta on, että pitkästä aikaa etelässäkin on kunnon talvi. Hanget houkuttelevat hiihtämään – jopa Helsingin Kannelmäessä on kelvolliset suksimaastot.
Kokeilijoille suosittelen kuutamossa hiihtämistä. Kaikessa rauhassa, kiireettä, ehkä kuumaa mehua repussa mukana kuljettaen (ja sitä välillä nautiskellen). Suksilla, jotka toimivat. Asenteella, jolla ei ihan ensimmäisestä epäonnistumisesta lannistuta. Palkintona punaiset posket ja pakkasenraikas mieli.
