Presidentiksi haluan Pekka Haaviston. Hän on keskusteleva, kansainvälinen ja sivistynyt sillanrakentaja, joka on karaistunut niin Koijärvellä kuin kansainvälisissä rauhanneuvotteluissa.

Haaviston kampanja etenee hienosti. Myötätuulta on ollut erityisesti verkossa: Haaviston Facebook-kannatusryhmän facebook.com/haavisto2012 jäsenmäärä on kasvanut hurjaa vauhtia, blogitekstejä Haaviston tueksi ilmaantuu päivittäin – ja onpa Pekasta tullut pieni meemi-ilmiökin.

Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen merkittävin äänestyspäätös on se, kenet haluaa toiselle kierrokselle Niinistön pariksi. Tätä kirjoittaessani vaikuttaa siltä, että paikasta Niinistön haastajaksi kilpailevat tosissaan Väyrynen, Soini – ja Pekka Haavisto.

Jotta kirittäisimme Haaviston toiselle kierrokselle, tarvitaan kaikkien Haaviston kannattajien apua. Näin voit auttaa:

1. Jos voit äänestää Haavistoa, äänestä. 

Haaviston toiselle kierrokselle saamiseksi kaikkein tärkeintä on äänestää Haavistoa. Moni muistaa, että Haavisto putosi 1990-luvulla eduskunnasta, koska liian monen mielestä “Haavisto saa tarpeeksi ääniä muutenkin”. Ei toisteta tätä virhettä.

Haavisto kilpailee toisen kierroksen paikasta rinta rinnan Soinin ja Väyrysen kanssa. Äänestämällä vaikutat: voi olla hyvin pienestä äänimäärästä kiinni, onko Niinistön kilpakumppanina Soini, Väyrynen vai Haavisto.

2. Kerro netissä, että äänestät Haavistoa.

Paras lahja Haaviston kampanjalle on se, että kerrot äänestäväsi Haavistoa.

Verkossa voit kertoa kantasi helposti: kirjoita blogimerkintä tai tweettaa että äänestät Haavistoa. Monilla keskustelufoorumeillakin käydään presidentinvaalikeskustelua – niissä on helppo kertoa kantansa, ja allekirjoitukseenkin voi lisätä linkin Haaviston sivuille.

Facebookissa voit vaikkapa kirjoittaa äänestäväsi Haavistoa, liittyä Haaviston kannatusryhmään – tai lisätä profiilikuvaasi virtuaalisen rintanapin.

Mitä useampi kertoo verkossa äänestävänsä Haavistoa, sitä useampi innostuu mukaan. Sana leviää, ja verkkoinnokkuudella on vaikutusta myös vaalien lopputulokseen, senhän viime kevään perusjytky meille opetti.

3. Kerro ääneen, että äänestät Haavistoa.

Mitä useampi kertoo ääneen äänestävänsä Haavistoa, sitä useampi huomaa, että Haavistolla on ihan kaikenlaisia kannattajia, ihan joka puolella Suomea.

Kerro tuestasi työpaikan kahvihuoneessa, oppilaitoksessasi, harrastusporukassasi tai kotisohvallasi. Tai vaikka näissä kaikissa.

4. Lahjoita lantti Haaviston kampanjalle

Ilmaiseksi ei vaaleja voiteta. Rahallisella tuellasi hankitaan mainosnäkyvyyttä ja tehdään kampanjatyötä ympäri Suomea.

Itse lahjoitin hämmentävät 7,83 euroa – joka lantista on apua. Lahjoittaa voi verkkopankkitunnuksilla täällä.

5. Lahjoita aikaasi tai osaamistasi

Tammikuussa tarvitaan tarmokkaita ihmisiä, jotka jakavat Haavisto-lennäkkejä ja vaalilehtiä. Tarvitaan ihmisiä, jotka jaksavat keskustella kaduilla. Ja tarvitaan myös kaiken sortin ammattilaisia, jotka omalla osaamisellaan voivat auttaa Haaviston kampanjaa.

Voit ilmoittautua vapaaehtoiseksi täällä.

Kuvamuistoja joulunajalta 2011. Oli lumetonta, myrskyistä, tulvaakin. Helsingissä +4 lämpöastetta.

Siwa Huittinen. Joulupäivä 25.12.2011

Huittisten joulukatu. Joulupäivä 25.12.2011

Huittisten linja-autoasema. Joulupäivä 25.12.2011

Kierrätyspiste Lauttasaaressa. 27.12.2011

Joulupukki-ilmoitus Lauttasaaressa. 27.12.2011

Tulvaa Lauttasaaressa. 27.12.2011

Tulvaa Lauttasaaressa. 27.12.2011

Kerrostalo Lauttasaaressa. 27.12.2011

Lauttasaaren kirkko. 27.12.2011

Vaalikausi. Sitä olikin jo ikävä.

Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Paavo Arhinmäki on valinnut vaalikampanjansa kärjeksi puolustusliitto Naton dogmaattisen vastustamisen. Kampanjaa sävyttää Arhinmäen hyökkäävä, välillä jopa vihainen tyyli.

Hattu pois päästä: Arhinmäki osaa vasemmistopopulisminsa. Hänen tavoitteenaan ei taida olla presidentin virka, vaan Vasemmistoliiton kannatuksen kasvattaminen.

Tämän tavoitteen saavuttamiseksi aggressiivinen Nato-kampanjointi saattaa olla fiksua.

Kovin tyylikästä saati valtionpäämiesmäistä se ei tosin ole. Se nähtiin eilisessä YLEn televisioväittelyssä. Arhinmäen hyökkäävä tyyli ei hurmannut esimerkiksi Ahtisaaren kampanjatiimissä taannoin vaikuttanutta Jussi Lähdettä:

Toivoin Paavo Arhinmäen esittelevän omia ajatuksiaan. Sen sijaan hän esitteli Niinistön, Lipposen ja eritoten Haaviston ajatuksia. Arhinmäen Stasi väittää löytäneensä Haaviston puheesta Vihreiden puoluevaltuuskunnalle vuodelta 2007 opillisen virheen. Entä jos sitä ei löydy? Mitä Arhinmäki tekee silloin?

Haluaisin juoda punaviiniä Paavo Arhinmäen kanssa, katsoa tiukasti silmiin ja haastaa. Paavo Arhinmäki näyttäytyy minulle suomalaisen politiikan populismin suurvisiirinä. Arhinmäelle taklaus tuntuu olevan logiikkaa tärkeämpää. Voisi viedä useammankin punaviinipullon, ennenkuin saisimme toisistamme selvää.

- Jussi Lähde: New Kids on the Block

Veikkaan Arhinmäen Nato-vaalistrategian perustuvan kahteen kivijalkaan.

1) Julistetaan Nato kaiken kurjuuden aluksi & juureksi, jonka jälkeen

2) vihjataan, että samoista äänistä kamppailevat ehdokkaat – erityisesti Eva Biaudet ja vielä erityisemmin Pekka Haavisto – ovat enemmän tai vähemmän perustavalla tavalla eri mieltä Natosta kuin Arhinmäki. Vähän kuin pahan puolella.

Kuten Jussi Lähdekin yllä huomauttaa, olennaista strategiassa ei ole se, mitä mieltä Arhinmäki itse on. Olennaista on se, miten väärässä muut ovat, erityisesti Haavisto. Se on perinteinen oppositiostrategia, jota Arhinmäen ohella osaavat hyödyntää myös Soini ja Väyrynen.

Toimiiko se?

Ainakin sosiaalisessa mediassa Arhinmäen tyyli tuntuu purevan.

Arhinmäki kannattajineen on tehnyt parhaansa kylvääkseen epäilyksen siemenen Haaviston Nato-näkemyksistä. Esimerkkinä tästä käy Arhinmäen Facebook-päivitys, jossa hän kehottaa kannattajiaan lukemaan vanhan uutisen Vihreiden asevelvollisuuslinjojen julkaisutilaisuudesta. Uutista Vasemmistoliiton kannattajat ovat paitsi jakaneet innolla, myös tulkinneet kuin Raamattua – säkeitä omaan uskoon sovitellen.

Sillä, mitä Haavisto on tosiasiassa mieltä, ei taida olla Arhinmäen Nato-strategiassa lopulta merkitystä. Asia, josta vastakkainasettelu on haettu, voisi myös olla jokin muu. Tärkeintä on, että mahdollisimman monille liikkuvalle äänestäjälle syntyisi mielikuva, jossa Arhinmäki on “oikeassa” ja Haavisto “väärässä”.

Kyse on paitsi liikkuvien äänestäjien houkuttelemisesta, myös kilpailijoiden leimaamisesta. Se on tämän päivän politiikkaa, ja sen puuhan Arhinmäki röyhkeänä populistina (sanavalintojen kunnioittavimmassa merkityksessä) osaa.

Silti: en voi olla surematta sitä, että ajan henki tuntuu olevan otollisempi ärripäiselle aggressiolle kuin rauhanrakentamiselle.

- – -

Mitä Arhinmäki ja Haavisto ovat Natosta mieltä?

Paavo Arhinmäki vastaa Helsingin Sanomien vaalikoneessa kysymykseen Natosta näin:

“Suomen ei missään oloissa ole järkevää liittyä NATOon.
Vastaus on lähinnä omaa näkemystäni, vaikka “ei missään oloissa” on varsin jyrkkä ilmaisu.
Näköpiirissä ei ole kuitenkaan sellaisia “oloja”, jotka muuttaisivat Naton perusluonnetta. Nato on rikkaiden länsimaiden sotilasliitto, joka puolustaa näiden maiden valtapoliittisia ja taloudellisia etuja valikoiduissa konflikteissa.
Maailmassa tarvitaan liittoutumattomia sovittelijamaita, jotka eivät ole konfliktien osapuolia. Olemme hyvässä seurassa yhdessä Ruotsin, Itävallan ja Irlannin kanssa. Suomen pitää keskittyä rauhanturvaamiseen ja siviilikriisinhallintaan YK:n operaatioissa.
Lisäksi jäsenyys lisäisi Suomen puolustusmenoja roimasti, ainakin, jos Naton omia jäsenkriteerejä noudatettaisiin. Myös kansalaisten selvä enemmistö on jäsenyyttä vastaan.”
- Paavo Arhinmäki

Pekka Haavisto vastaa samaan kysymykseen näin:

“Nato-jäsenyys ei nyt ole ajankohtainen, mutta asiaa on voitava harkita tarvittaessa uudestaan.
En kannata Suomen NATO-jäsenyyttä. Suomella ei ole tällä hetkellä mitään sellaista turvallisuusvajetta, jonka NATO-jäsenyys ratkaisisi. Nyt tekeillä oleva puolustusvoimauudistus ei vaikuta Suomen sotilaalliseen liittoutumattomuuteen.
Suomen on osallistuttava edelleen aktiivisesti kansainväliseen kriisinhallintaan, myös YK-johtoisiin operaatioihin. Meille on tärkeää myös pohjoismaisen turvallisuus- ja puolustusyhteistyön kehittyminen ja syventyminen pohjoismaisen solidaarisuusjulistuksen pohjalta. Myös EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikaa ja siihen sisältyvää yhteistä puolustuspolitiikaa pitää kehittää.
Pidän tärkeänä periaatetta, että Suomen turvallisuuspoliittisista ratkaisuista päätetään aina kotimaassa, eikä niitä ratkaista Moskovassa tai Washingtonissa. Pidän nykyisessä hallitusohjelmassa olevaa, kuuden puolueen yhteisesti hyväksymää kirjausta osuvana.”
- Pekka Haavisto

Mikä on suurin este eläinten hyvinvoinnin parantamisen tiellä?

Se ei ole pohjalainen turkistarhaaja tai satakuntalainen sikafarmari. Se ei ole perussuomalaisten vaalivoitto eikä kilotolkulla lihaa mussuttava kuluttaja, vaan Euroopan talouskriisi.

Lobbaamistapaamisissa törmää kerta toisensa jälkeen samaan argumenttiin: “eläinten olojen parantaminen on hyvä asia, mutta olojen parantaminen on kovin kallista. Talouskriisin vuoksi parannuksia on lykättävä.” Kaikkialta leikataan, ja parannukset eläinten oloihin ovat valitettavasti leikkauslistojen kärkipäässä.

Samaan aikaan talouskriisi on helppo keppihevonen jo sovittujen parannusten viivyttelylle. Esimerkiksi monissa Euroopan maissa häkkikanalakielto on uhattuna, sillä, talouskriisiin vedoten, tarvittavia uudistuksia eivät kaikki kanalat ole ehtineet tehdä. Siitä huolimatta, että uudistuksille on ollut vuositolkulla aikaa.

Meille eläinten oikeuksien puolustajille talouskriisi on haaste. Perusargumenttimme on moraalinen: eläinten hyvinvoinnin parantaminen on myös talouskriisin aikana tarpeen, sillä heikon talouden aikana leikkaukset kohdistuvat usein heikoimpiin. Ja eläimet ovat heikkoja – ne eivät voi äänestää eivätkä puhua omasta puolestaan.

Moraalinen argumentointi on eläinten olojen parantamisen kannalta ongelmallista, sillä moraalipohdinta ei vastaa talousargumenttiin hyvin – kirjallisuustermein ne ovat eri rekistereissä. Moraalisiin näkemyksiin on liian helppo vastata hymistelemällä sekä toteamalla, että varaa ei vain kerta kaikkiaan ole.

Moraalisen argumentoinnin sijaan meidän on tartuttava talouskeskusteluun täysillä. Meidän on käännettävä se eduksemme. Meidän on etsittävä paitsi argumentteja, myös käytännön esimerkkejä tilanteista, joissa eläinten hyvinvoinnin parantaminen on myös taloudellisesti kannattavaa.

Tällaisia esimerkkejä onneksi löytyy. Esimerkiksi Keski-Euroopassa eräät maataloustuottajat ovat havainneet, että eläinten hyvinvointiin panostaminen maksaa ennen pitkää itsensä takaisin, vieläpä korkojen kera. Säästöä tulee esimerkiksi eläinlääkärikuluista, ja lisäarvoa siitä, että kuluttajat ovat valmiita maksamaan paremman hinnan esimerkiksi lihasta, joka on tuotettu eläinten hyvinvoinnin huomioiden.

Vastaavia esimerkkejä pitäisi etsiä myös Suomesta. Vain löytämällä malleja, joissa eläinten hyvinvointi sekä talouden kestävyys kohtaavat, voidaan heikon talouden aikana tehdä parannuksia eläinten hyvinvointiin.

Jos jämähdämme moraaliseen argumentointiin, on olemassa vaara, että eläinten hyvinvoinnin parannukset kutistuvat myötätuntoiseksi hymistelyksi.

Kolumni julkaistu Animalia-lehdessä 4/2011.

Eilisen uutisen mukaan kirkkomyönteiset Vihreät järjestäytyvät Armon Vihreiksi. Järjestäytyminen on hyvä asia, mutta viesti, jonka Armon Vihreät välittivät Kotimaa-lehden uutisessa, oli ikävää luettavaa itselleni sekä – sosiaalisen median reaktioista päätellen – muille, joiden elämänkatsomus ei ole evankelis-luterilainen.

Uutisen innoittamana esitän alla neljä pyyntöä Armon Vihreille. Tyylilaji on julistuksellinen – kunnioituksesta, ei sen puutteesta johtuen.

Ensimmäinen pyyntö: antakaa pitää muita jumalia (tai olla pitämättä jumalia).

Vihreissä on koko joukko ihmisiä, jotka eivät usko evankelis-luterilaisen kirkon oppeihin. Vihreissä on ortodokseja, mormoneja ja juutalaisia. Vihreissä on muslimeja ja buddhalaisia. Luonnonuskovia, pakanoita, taolaisia, hinduja ja new age -väkeä.

Ja Vihreissä on suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista uskontoa.

Antakaa jokaisen pitää oma elämänkatsomuksensa.

Antakaa Vihreiden pysyä puolueena, johon mahtuvat erilaiset elämänkatsomukset ja joka suhtautuu erilaisiin elämänkatsomuksiin tyynesti ja tasa-arvoisesti.

Antakaa Vihreiden pysyä puolueena, joka suhtautuu evankelis-luterilaiseen kirkkoon tasa-arvoisesti muihin kirkkoihin nähden, ja joka tavoittelee elämänkatsomusten ja kirkkojen tasa-arvoa koko yhteiskuntaan.

Toinen pyyntö: viekää Vihreiden ajatukset evankelis-luterilaiseen kirkkoon (mutta älkää tuoko evankelis-luterilaista kirkkoa Vihreisiin).

Evankelis-luterilainen kirkko kaipaa Vihreiden hyviä näkemyksiä sukupuolten, seksuaalivähemmistöjen, uskontojen, elämäntapojen ja etnisten ryhmien tasa-arvosta.

Viekää Vihreiden hyvät ajatukset evankelis-luterilaiseen kirkkoon, mutta älkää salakuljettako kirkkoa puolueeseen. Vihreät pärjää ilman evankelis-luterilaisen kirkon uskontunnustusta, evankeliumia ja luomisoppia. Konservatiivisuus, epätasa-arvoisuus ja suvaitsemattomuuskaan eivät Vihreisiin sovi.

Kolmas pyyntö: älkää loukatko toisin ajattelevia.

Ote Armon Vihreiden teeseistä: “Armon vihreät pyrkivät tuomaan vihreiden katsomuspolitiikkaan ja uskontokeskusteluun ennakkoluulojen sijasta faktoja, uutta näkökulmaa ja asiantuntijuutta.”

Toinen ote: “Armon vihreät haluaa tuoda keskusteluun järjen ja sydämen äänen sekä vihreiden ja kirkon sisällä että laajemmin yhteiskunnassa.”

Kolmas ote: “Ateistit ja fundamentalistit huutavat toisilleen kirkon yli, joka taas ei saa ääntään kuuluville ääripäiden välissä.”

Älkää korottako omaa elämänkatsomustanne tai omaa kirkkoanne muiden elämänkatsomusten tai kirkkojen yläpuolelle vihjaamalla, että toisella tavalla ajattelevien näkemykset olisivat ennakkoluuloisempia, vähemmän tosia, kapeakatseisempia ja asiantuntemattompia kuin omanne.

Älkää väittäkö omistavanne totuutta Jumalasta, jumalista, uskonnosta, uskonnoista tai uskontopolitiikasta. Älkää kerskailko, että teillä on järjen ääni ja sydän. Teillä on erilainen elämänkatsomus, mutta ei enemmän järkeä kuin uskonnottomalla, ei suurempaa sydäntä kuin pakanalla.

Ja älkää nyt ainakaan rinnastako ateisteja ja fundamentalisteja saman kolikon kääntöpuoliksi. Niitä ne eivät ole.

Neljäs pyyntö: älkää luoko vihollista (sillä vihollisenne on olkinukke).

Monien vihreiden vaatimus siitä, että uskontoihin suhtaudutaan tasa-arvoisen tyynesti, tai siitä, että valtio ja kirkko erotetaan toisistaan, ei ole hyökkäys elämänkatsomustanne kohtaan.

Älkää repikö puoluetta puhumalla “hyvin järjestäytyneestä ateistisesta osastosta” puolueen sisällä. Sellaista ei Vihreissä ole.

Älkää rakentako puolueen sisälle leirejä. Väkisin puolueen sisälle rakennettu, perusteeton “maaseutuvihreiden” ja “kaupunkilaisvihreiden” välinen vastakkainasettelu ei tarvitse uskonnollissävyistä seuraajaa.

Keskustelkaa, osallistukaa, ymmärtäkää. Meitä on moneksi.

Suomalainen turkistarha

Olipa kerran Suomi, jossa viime keväänä järjestetyissä eduskuntavaaleissa Vihreät sai kunnolla nekkuun. Tuli vaalitappio. Ja vaalitappion myötä tuli puoluetoimistolle YT-neuvottelut. Säästöjä, irtisanomisia, lähisuutaria lainatakseni “vyön dieettipäähän muutama reikä lisää”.

Samaan aikaan omassa elämässäni sekä lähipiirissäni tapahtui paljon. Oli pohdittava uudemman kerran perusasioita – sitä, mitä haluaa, mitä ei halua, mikä on tärkeää, mikä turhaa.

Aikani tuumiskelutani päätin, että oli aika ottaa erilainen näkökulma politiikkaan. Ilmoitin YT-neuvottelujen edetessä, että hyväksyisin työsuhteeni purkamisen. Tokihan toiveeni toteutettiin. Lähtöpäätös oli vaikea, sillä puoluetoimistolla oli ollut tosi mukavaa työskennellä ja vaikutusmahdollisuuteni Vihreiden politiikkaan olivat ihan hyvät.

Päätös oli paitsi vaikea, se oli myös tarpeellinen. Sekä puolueelle että itselleni.

Puolueelle siksi, että neljässä vuodessa olin kokenut koko vaalikierron. Olin ollut mukana kunta-, europarlamentti- ja eduskuntavaalien valmistelujen ytimessä. On parempi, että uutta vaalikiertoa ja ensi vuoden kaksia vaaleja ovat tekemässä uudet voimat, uudella energialla.

Päätös oli tarpeen itselleni siksi, että voimani työn tekemiseen olivat vähissä. Halusin kolmekymppisyyden myötä kokeilla jotakin uutta ja erilaista. Downshiftatakin.

Uuden ja erilaisen kokeilussa onnistuin hyvin, downshiftaamisessa huonommin. Kesällä eläinsuojeluliitto Animaliassa avautui viestintäpäällikön tehtävä. Hain paikkaa, ja ilokseni tulin tehtävään valituksi.

Miksi täysipäiväiseksi eläinten asian ajajaksi?

Järjestönä Animalia oli tuttu rivijäsenen näkökulmasta. Tiesin mitä Animalia on ja mitä järjestö tekee. Tunsin joitakin animalialaisia, ja tiesin, että Animalia vaikuttaa kampanjoimalla sekä lobbaamalla.

Hain Animaliaan töihin niiden asioiden vuoksi, joita Animalia ajaa. Eläinten asiat ovat tärkeitä, ja ihmisiä, jotka puhuvat eläinten oikeuksista tarvitaan. Hain Animaliaan siksi, että uskon, että paras tapa vaikuttaa eläinten oikeuksiin on juuri sellainen, millä Animalia niitä ajaa. Keskustelemalla. Vaikuttamalla. Kampanjoimalla. Ottamalla kantaa. Lobbaamalla.

Työt Animalian toimistossa Helsingin Alppilassa aloitin elokuussa. Ensimmäiset puolitoista kuukautta ovat menneet hurjan nopeasti. Tutustuessa tehtäviin ja sidosryhmiin. Ihmisiä tavatessa. Kampanjaa ja toimintaa suunnitellessa. Ja viestintätöitä tehdessä – huomasitko, esimerkiksi, että parhaillaan vietetään Eläinten viikkoa? Entä oletko törmännyt Vapauta valinnoilla -kampanjaan, jossa kannustetaan positiiviseen sävyyn tekemään pieniä eläinystävällisiä kulutusvalintoja?

Politiikasta en luovu, enkä haluakaan luopua. Tavoittelen ehdokkuutta ensi syksyn kuntavaaleissa ja olen ladannut akkuja sen verran, että saatan lähteä ensi vuonna johonkin mukavaan luottamustoimeenkin. Mutta hurjan pitkiä työviikkoja, palaveriputkia, jatkuvaa varpaillaan oloa, hommafoorumin ja keskustelupalstojen ja aaargh-blogien lukemista, “särmikästä kansalaispalautetta”, raskasta työtaakkaa ja tietynlaista kiittämättömyyttä, niitä en politiikassa työskentelemisestä kaipaa.

Rajoja on ennenkin ollut. Ja aina niitä on voinut muuttaa.

Kirjoitus julkaistu Lauttakylä-lehdessä 6.10.2011.

Suomi se näyttäisi ihan erilaiselta, jos maan perusrakenteen – maakuntien ja kuntien – rajat ja tehtävät määriteltäisiin uudelleen tämän päivän lähtökohdista.

Ihmisten elämä on erilaista kuin vuosikymmeniä sitten. Maailma on muuttunut.

Koska maailma on muuttunut, myös Suomen on muututtava. Ja Suomen sisällä puolestaan parhaiten pärjäävät ne maakunnat ja kunnat, jotka uskaltavat uudistua.

Suomalainen kuntakartta kaipaa kunnon tuuletusta. Ei siksi, että kuntakarttaa pitäisi uudistaa uudistamisen ilosta, vaan siksi, että muuttuvaa maailmaa ymmärtämällä voidaan rakentaa reilumpaa, oikeudenmukaisempaa ja kestävämpää Suomea.

Nykyisen kuntarakenteen suurin ongelma on se, että kunnat tuijottavat omiin napoihinsa. Yhteistyö naapurien kanssa on vaikeaa, milloin historiallisista, milloin taloudellisista syistä.

Maalaisjärjellä ajateltuna moinen nurkkakuntaisuus on pölhöä. Siinä ei ole mitään mieltä, että syrjäseutujen kunnat kamppailevat keskenään siitä, kuka kaavoittaa pelloilleen eniten megamarkettineliöitä.

Kuntarakennetta uudistettaessa kaavoituksesta, peruspalveluista ja hallinnosta kannattaisi päättää yhä useammin yhä suuremmissa seurueissa. Samaan aikaan lähidemokratiaa, ihmisten mahdollisuutta päättää omien kotikulmiensa arkisista asioista, on syytä kehittää.

Kuntarakenteen uudistamista kannattaa tarkastella tyynesti. Ei pohtien sitä, mikä olisi yhden kunnan asukkaille parasta, vaan sitä, mikä olisi koko seudun ilo. Eikä sitäkään pidä pelätä, että kuntarajoja uudistamalla paikallisuus häviäisi – vampulalainen se on vampulalainen, vaikka mihin seutuun kuuluisi.

Ensi viikonlopun puoluekokouksessa Kuopiossa valitaan Vihreille puheenjohtajisto, puoluehallitus, puoluevaltuuskunta – sekä puoluesihteeri.

Oma nelivuotinen työsuhteeni Vihreiden puoluetoimistolla päättyy puoluekokoukseen. Koko nelivuotiskauteni ajan puoluesihteerinä, lähimpänä esimiehenäni, on toiminut jatkokautta puoluesihteerinä tavoitteleva Panu Laturi.

En ole äänioikeutettu puoluekokouksessa. Mikäli olisin, antaisin ääneni Panulle. Kolmesta syystä.

Ensimmäinen syy: Panu on puoluetoimiston työntekijöille innostava esimies.

Toimivan puolueen ytimessä on toimiva puoluetoimisto. Toimiva puoluetoimisto tarkoittaa työyhteisöä, jossa kaikki tietävät roolinsa, ja jossa ammattilaisten osaamiselle annetaan riittävästi tilaa ja luottamusta. Ja toimiva puoluetoimisto tarkoittaa myös työpaikkaa, johon on päivästä toiseen kiva tulla.

Vihreillä on toimiva puoluetoimisto, joka on onnistunut saamaan aikaan paljon resurssejaan enemmän. Se ei ole ihan sattumaa. Iso ansio tästä kuuluu Panulle. Hän on rakentanut Vihreille toimivan puoluetoimiston ja on työntekijöille esimies, josta pidetään.

Toinen syy: Panu osaa poliittisen vaikuttamisen.

Sen lisäksi, että puoluesihteeri on puoluetoimiston esimies, hän on myös poliittinen taustavaikuttaja, joka neuvottelee erilaisten sidosryhmien sekä muiden poliitikkojen kanssa. Tämän taustavaikuttamisen Panu osaa erinomaisesti. Hänen verkostonsa ovat laajat, eikä neuvotteluissa Panu jää milloinkaan sanattomaksi.

Toki Panu on ajoittain jyräävä neuvottelija, joka erään kollegan lempeän kritiikin mukaan “kohtelee nyansseja kuin traktori”. Kaikissa neuvottelutilanteissa tämä ei kuitenkaan ole haitta, vaan joskus jopa välttämättömyys.

Kolmas syy: vaikeassa tilanteessa tarvitaan myös jatkuvuutta.

Vaikka moni vaatii Vihreiltä, perustellusta syystäkin, uudistumista, ei kaikkea korvata uudella ihan vain uudistamisen nimissä.

Tilanteessa, jossa puoluetoimistolla on käyty rankat YT-neuvottelut, ja jossa puolueorganisaatio kaipaa luotsaamista, on tärkeää, että tätä työtä ryhtyy tekemään henkilö, joka tuntee puolueorganisaation, puolueen henkilöstön (kaikkine oikkuineen) sekä ylipäätään Vihreiden toimintakentän perinpohjaisesti.

Kunnioitan Panun vastaehdokkaiden, Heli Järvisen ja Juhana Suoniemen osaamista, mutta Vihreiden toimintaa, puoluetoimiston arkea ja puolueen organisaatiota pitkään läheltä seuranneena olen sitä mieltä, että tässä tilanteessa Vihreiden kannalta Panun jatko on vaihtoehdoista paras.

Kirjoitin vieraskynämerkinnän Leo Straniuksen blogiin. Vieraskynäilypyyntö oli kunnia – onhan Leon blogi valittu mm. viime vuonna Suomen ympäristöblogien ykköseksi.

Alla kirjoittamani merkintä.

- -

Radikaaleinta on olla kiltti

Leo tilasi mainioon blogiinsa vieraskynäilyn sosiaalisen median uusimmista tuulista.

Olen suoraan sanoen huono tuultennuuskija, sillä olen kyllästynyt sosiaaliseen mediaan.

Olen kyllästynyt, koska pääni on täynnä kaikenmoista nettikuonaa, jonka ääressä ei kenenkään täysipäisen pitäisi aikaansa viettää. Nettikuonalla tarkoitan sitä sosiaalisen median, blogosfäärin ja kaikenkarvaisten keskustelupalstojen maailmaa, jossa tyypillisimmät toiminnan motiivit ovat viha, vimma ja katkeruus.

Vaikka olen väsynyt verkkokeskusteluihin, en ole kyynistynyt, sillä olen oivaltanut, että on olemassa työkalu, joka vähentää vihaa, vimmaa ja katkeruutta paitsi verkossa, myös sen ulkopuolella. Työkalu on yksinkertainen: kiltteys.

Mitä enemmän verkkokeskusteluja seuraan, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että radikaaleinta ja rohkeinta Internetissä on olla kiltti.

Radikaaliuden lisäksi kiltteys on myös huikean toimiva toimintamuoto verkkokeskusteluissa. Siihen on kaksi hyvää syytä.

Ensimmäinen syy on ihan itsestään selvä. Maailma on vähän parempi paikka, jos ihmiset ovat kilttejä toisilleen.

Toinen syy on se, että kiltteydellä voittaa keskustelun kuin keskustelun. Mikään ei saa kiukkuista vastakommentoijaa pahemmin pois raiteiltaan kuin kiukkuiluun vastaaminen kohteliaisuudella ja kiltteydellä. Mikään ei näytä paremmalta kuin se, että kestää tyynesti keskustelun toisen osapuolen loanheiton – ja vastaa surkeisiinkin argumentteihin kohteliaisuudella ja kunnioituksella.

On tolkuttoman vaikeaa yrittää olla verkkokeskusteluissa kiltti, jos koko keskustelukulttuuri ympärillä on mitä on. Eikä toki kiltteyttä aina jaksakaan – joskus on terapeuttista vastata äksyilyyn ärjymällä. Silti kaikesta hankaluudestaan huolimatta kiltteys on toiminnan ja keskustelun tapa, jota verkossa tarvitaan – vaikka yksi sana kerrallaan.

Oulunkylän lähikirjaston oleskelunurkkaus. Kuva: Oulunkylän kirjasto

Kävin eilen tutustumassa vastikään remontoituun Oulunkylän lähikirjastoon. Suosittelen reissua Oulunkylään lämpimästi muillekin jo ihan opintomielessä, sillä Oulunkylän lähikirjasto on hyvä esimerkki viihtyisästä, toimivasta ja houkuttelevasta tämän vuosituhannen lähikirjastosta.

Kuten ylälaidan kuvasta näkee, kirjaston sisustukseen oli satsattu. Oli viihtyisiä sohvia ja nojatuoleja. Oli hyvällä tavalla mielenkiintoisia valaisinratkaisuja. Ja värejäkin oli uskallettu käyttää.

Sisustuksen lisäksi tiloja oli pohdittu vähän uudella tavalla, käyttäjien näkökulmasta. Nuorille oli hengailutilaa. Lehdistä ja lukemisesta kiinnostuneille oli rauhallista lukusalitilaa. Ja meille kirjojen kuluttajille oli tehty palvelus laittamalla teokset tyylikkäisiin, mataliin hyllyihin.