Tunnustan. Olen ollut, joskin varovaisesti ja etäältä asiaa seuraten, Guggenheim-hankkeelle myötämielinen. En vain siksi, että pidän isoista ja näyttävistä näyttelytiloista Lontoon Tate Modernin tapaan. Enkä pelkästään siksi, että Guggenheim-hanke olisi tuonut Helsinkiin monta upeaa taidenäyttelyä. Vaan myös siksi, että pelkään, että näin suurta investointia taidekulttuuriin ei Helsinki ilman Guggenheim-hanketta uskalla lähivuosina tehdä.

Se, että G-uskontunnustukseni tulee näin myöhään, kertoo jotakin siitä, miksi hanke kaatui tänään Helsingin kaupunginhallituksessa äänin 8-7. Guggenheimin puolustaminen on ollut vaikeaa. Pahimmillaan jopa noloa, sillä hankkeen puolustajat ovat henkilöityneet museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sireniin Gutenberg-galaksihöpinöineen ja kaupunginjohtaja Jussi Pajuseen, joka on saanut hankkeen vaikuttamaan kokoomuslaiselta voimafantasialta.

Vaikka Guggenheimille hieman lämpenin, en sure hankkeen kaatumista. Guggenheim-hanke jää Helsingin historiaan malliesimerkkinä löperösti valmistellusta, huonosti neuvotellusta ja ylimielisesti viestitystä hankkeesta. Se oli projekti, jota edes sen tukijat eivät kehdanneet tukea.

Guggenheim kaatui kaupunginhallituksessa Vihreiden äänillä. Kokoomus, jolle Guggenheim on ollut sen kulttuuripoliittinen lippulaiva, on päätökseen pettynyt. Puolue on kuiskinut, että syy sille, miksi Vihreät kaatoivat hankkeen, oli kosto siitä, että Kokoomus äänesti taannoin Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi sosialidemokraatin vihreän sijasta.

On totta, että Kokoomuksen toiminta apulaiskaupunginjohtajan valinnassa ei parantanut Kokoomuksen neuvotteluasemia Vihreiden suuntaan. Mutta sen väittäminen, että Vihreät kaatoivat hankkeen kostaakseen Kokoomukselle, aliarvioi sekä Guggenheim-hankkeen todellisia ongelmia että Vihreiden kokenutta valtuustoryhmää – vaikka väite miten herkullinen olisi.

Vihreät kaatoivat hankkeen kaupunginhallituksessa, koska aiesopimus oli huonosti neuvoteltu ja Helsingille epäedullinen. Hankkeen riskit olisivat jääneet Helsingin kannettavaksi.

Huonosti neuvoteltua ja taloudellisesti riskialtista sopimusta ei kannata vaikeassa taloustilanteessa allekirjoittaa siksi, että siitä parhaassa tapauksessa saattaisi seurata jotakin kivaa. Huonosti neuvotellun ja taloudellisesti riskialttiin sopimuksen kaataminen ei ole kostamista, vaan, kokoomusslangia käyttääkseni, talousfiksua.

Helsingin Vihreät valitsi eilisessä kokouksessaan minut kuntavaaliehdokkaaksi. Kiitos Helsingin Vihreille luottamuksesta – ja onnittelut hyvistä valinnoista, ehdokaslista on erinomainen jo nyt.

Kun työsuhteeni Vihreiden puoluetoimistolla päättyi viime syksynä, kerroin kiinnostuksestani kuntavaaliehdokkuuteen saman tien. Vuodet politiikan kulisseissa innostivat pyrkimään ehdolle: sekä tehtävällä politiikalla että politiikan tekijöillä on väliä.

Kuntavaalikampanjani käynnistyy ennen kesähelteitä. Haluan rakentaa luovaa, avointa ja hauskaa Helsinkiä, joka näyttää tekemisen mallia paitsi muulle Suomelle, myös muille eurooppalaisille suurkaupungeille. Teemoista ja kampanjan tavoista kerron lisää hieman myöhemmin.

Sitä odotellessa: kampanjaani johtaa iloinen iskuryhmä. Jos haluat lähteä kampanjointipuuhiin, tai mielesi tekee muuten vaan seurata, mitä kampanjassani tapahtuu, ota yhteyttä sähköpostitse (etu.suku@iki.fi) tai vaikka FB:ssä.

Näytä suurempi kartta

Kahdeksanvuotiaana osallistuin vastentahtoisesti Huittisten Osuuspankin Hippo-hiihtoihin.

Lasten hiihtokilpailuun osallistuminen ei ollut vanhempieni ajatus. Hiihtokilpailuun minut ja vanhempani suostutteli pankin isotukkainen, isotahtoinen kassatäti. Hänen mielestään kaikkien lasten piti kokea Hippo-hiihtojen riemu.

Varsinainen riemu tosiaan. Jännitin kilpailuun osallistumista monta päivää etukäteen. Hiihtokilpailussa olisi yleisöä. Yleisössä olisi aikuisia. Ja, mikä pahinta, aikuisten seurassa olisi tuttuja lapsia. Poikia ja tyttöjä, joiden edessä oli näytettävä ikäistään aikuisemmalta.

Kilpailusta innostui eniten isäni. Hän vei hiihtolenkeille Kännönvuoren ulkoilumaastoon. Hän kertoi, mitä pitää tehdä, jos muita kilpailijoita tulee vastaan (pitää huutaa latua! niin kovaa kuin pystyy). Ja hän käytti koko kilpailua edeltävän illan sen selvittämiseen, mikä olisi paras voiteluyhdistelmä pikkuruisiin punavalkoisiin Pallas-suksiini.

Hyväntahtoisella höösämisellään vanhempani aiheuttivat sen, että kun kilpailupäivä Osuuspankin viereisellä pellolla koitti, en ollut jännitykseltäni kyennyt syömään koko päivänä.

Kilpailupaikalla kokovartalohaalariini kiinnitettiin numerolappu. Sitten mentiin jonoon, odotettiin lähtövuoroa. Katseltiin paikallisia pankkipomoja, jotka ahtoivat mahoihinsa Lihapoikien makkaraa ja joivat kahvia pahvimukeista. Niihin oli painettu pankin logo.

Jono lyheni, pikkupojat lähtivät yksi kerrallaan ladulle. Pian tuli myös minun vuoroni:

paikoilleen, valmiit, HEP!

Hiihdin minkä pienillä Pallaksillani pääsin. Suksi luisti – isän voitelutyö oli onnistunut. Etenin rivakkaa vuorotahtia; vasen, oikea, vasen, oikea. Yritin olla välittämättä ladun varsilla seisoneista aikuisista. He löivät vanttuitaan yhteen, huusivat kiri kiri. Mitä sekin tarkoitti? Nolostutti.

Hiihtokilpailun paras paikka oli lenkin takanurkka. Siellä ei kirittäviä vanhempia ollut. Nurkassa sain myös kiinni minua ennen matkaan lähteneen Villen. ”Latua“, huusin Villelle. Hän katsoi pahasti, väisti lumihangen puolelle, päästi ohi – ja tökkäsi minua sauvallaan takapuoleen. Etten ylpistyisi.

Takanurkkaa seurasi loppusuora. Loppusuoralla seisoi lisää läpsyttäviä aikuisia. Lopulta maali ja maalissa lisää läpsytystä sekä hössötystä. Isä nosti syliin ja onnitteli, vaikka muut lapset olivat paikalla. Olisin halunnut pysyä maassa.

- -

Kilpailun jälkeen Osuuspankin kerhotiloissa jaettiin Hippo-mitalit. Tulin sarjassani kolmanneksi, sain pronssimitalin. Olin pettynyt, sillä olisin halunnut voittaa.

Pahinta pronssissa oli se, että hopeamitalin vei naapurin Pasi. Vielä vuosia myöhemmin, Pasin luona kyläillessäni, hopeinen hiihtomitali killui Pasin jääkiekkomitalien joukossa. Se muistutti hiihtokilpailusta. Kiri-kirittävistä aikuisista. Kokovartalohaalarista. Punavalkoisista Pallas-suksista. Osuuspankin tädistä, Hippo-hiihdoista ja kilpailusta, jossa kahdeksanvuotias koki kummaa häpeää.

Näytä suurempi kartta. Pääkallosaari sijaitsi suunnilleen näillä kohdin.

Pääkallosaari ei ollut saari, vaan metsäsaareke viljapeltojen ja kesantoniittyjen keskellä.

Sitä, miksi Pääkallosaarta kutsuttiin Pääkallosaareksi, ei tiennyt kukaan Perkonkadun pojista. Ei siellä kukaan ollut kuollut. Ei sieltä ollut löytynyt pääkalloja. Tärkeintä oli, että Pääkallosaari kuulosti paikalta, jossa tapahtuu asioita, joista puhutaan kuiskien.

Pääkallosaarelle johti Perkonkadulta vain yksi polku. Sen varrelle oli kaivettu ansakuoppia, jotka oli peitetty havuilla ja heinillä. Kuopat eivät olleet syviä, mutta ne pitivät Pääkallosaaren pojat turvassa: Ville-Petterin mukaan Timo oli kuullut jonkun nähneen Sampsan opettajaisän kompastuneen ansakuoppaan ja kastelleen jalkansa.

“Pääkallosaari on poikien paikka. Pääkallosaarta ei voi valvoa. Pääkallosaarelle eivät vanhemmat uskalla. (Tai jos uskaltavat, heitä odottaa Sampsan isän kohtalo.) Pääkallosaarella voi tehdä mitä tahansa.” Niin uskoimme ja niin elimme.

Kun Berliinin muuri murtui, vedimme Pääkallosaaressa ensimmäiset tupakkahenkoset.

Kun Neuvostoliitto romahti, kokoonnuimme Pääkallosaareen selaamaan urheiluliikkeen lehtiroskiksesta löydettyjä Jalluja.

Kun televisiouutisissa puhuttiin taantumasta ja työttömyydestä, kävimme Pääkallosaaressa maistelemassa keskiolutta, jota vanhempi poika oli kähveltänyt Lauttakylänkadun K-marketista.

Pääkallosaari katosi vähitellen.

Ensin paikka katosi perjantai-illoistamme, kun Pääkallosaaren tilalle tulivat teini-ikä ja tytöt.

Lopulta paikka katosi myös kartalta. Vuosituhannen vaihteessa Pääkallosaaren paikalle rakennettiin tie, sitten omakotitaloja. Nykyään Pääkallosaari on pihamaata lapsiperheelle, joka ei aavistakaan, mitä heidän maillaan parikymmentä vuotta sitten koettiin.

–

Pääkallosaaria – lasten omia paikkoja – ovat muistomme täynnä. Vaikka paikat katoavat, muistoissa ne elävät niin kauan kuin niitä muistellaan. Siksi, kaikkien pääkallosaarien kunniaksi, aloitan lempeännostalgisen blogikirjoitussarjan, jossa muistelen elämää lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni Huittisissa 1980- ja 1990-luvuilla. Muistelen pikkukaupungin arkea ja Perkonkadun poikia, purkkeja ja perjantai-iltoja.

Lopuksi vastuuvapauslauseke Eläkeläiset-humppayhtyeen historiikkiteosta mukaillen: jos totuus ja legenda ovat ristiriidassa, kerron legendan.

Presidentiksi haluan Pekka Haaviston. Hän on keskusteleva, kansainvälinen ja sivistynyt sillanrakentaja, joka on karaistunut niin Koijärvellä kuin kansainvälisissä rauhanneuvotteluissa.

Haaviston kampanja etenee hienosti. Myötätuulta on ollut erityisesti verkossa: Haaviston Facebook-kannatusryhmän facebook.com/haavisto2012 jäsenmäärä on kasvanut hurjaa vauhtia, blogitekstejä Haaviston tueksi ilmaantuu päivittäin – ja onpa Pekasta tullut pieni meemi-ilmiökin.

Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen merkittävin äänestyspäätös on se, kenet haluaa toiselle kierrokselle Niinistön pariksi. Tätä kirjoittaessani vaikuttaa siltä, että paikasta Niinistön haastajaksi kilpailevat tosissaan Väyrynen, Soini – ja Pekka Haavisto.

Jotta kirittäisimme Haaviston toiselle kierrokselle, tarvitaan kaikkien Haaviston kannattajien apua. Näin voit auttaa:

1. Jos voit äänestää Haavistoa, äänestä. 

Haaviston toiselle kierrokselle saamiseksi kaikkein tärkeintä on äänestää Haavistoa. Moni muistaa, että Haavisto putosi 1990-luvulla eduskunnasta, koska liian monen mielestä “Haavisto saa tarpeeksi ääniä muutenkin”. Ei toisteta tätä virhettä.

Haavisto kilpailee toisen kierroksen paikasta rinta rinnan Soinin ja Väyrysen kanssa. Äänestämällä vaikutat: voi olla hyvin pienestä äänimäärästä kiinni, onko Niinistön kilpakumppanina Soini, Väyrynen vai Haavisto.

2. Kerro netissä, että äänestät Haavistoa.

Paras lahja Haaviston kampanjalle on se, että kerrot äänestäväsi Haavistoa.

Verkossa voit kertoa kantasi helposti: kirjoita blogimerkintä tai tweettaa että äänestät Haavistoa. Monilla keskustelufoorumeillakin käydään presidentinvaalikeskustelua – niissä on helppo kertoa kantansa, ja allekirjoitukseenkin voi lisätä linkin Haaviston sivuille.

Facebookissa voit vaikkapa kirjoittaa äänestäväsi Haavistoa, liittyä Haaviston kannatusryhmään – tai lisätä profiilikuvaasi virtuaalisen rintanapin.

Mitä useampi kertoo verkossa äänestävänsä Haavistoa, sitä useampi innostuu mukaan. Sana leviää, ja verkkoinnokkuudella on vaikutusta myös vaalien lopputulokseen, senhän viime kevään perusjytky meille opetti.

3. Kerro ääneen, että äänestät Haavistoa.

Mitä useampi kertoo ääneen äänestävänsä Haavistoa, sitä useampi huomaa, että Haavistolla on ihan kaikenlaisia kannattajia, ihan joka puolella Suomea.

Kerro tuestasi työpaikan kahvihuoneessa, oppilaitoksessasi, harrastusporukassasi tai kotisohvallasi. Tai vaikka näissä kaikissa.

4. Lahjoita lantti Haaviston kampanjalle

Ilmaiseksi ei vaaleja voiteta. Rahallisella tuellasi hankitaan mainosnäkyvyyttä ja tehdään kampanjatyötä ympäri Suomea.

Itse lahjoitin hämmentävät 7,83 euroa – joka lantista on apua. Lahjoittaa voi verkkopankkitunnuksilla täällä.

5. Lahjoita aikaasi tai osaamistasi

Tammikuussa tarvitaan tarmokkaita ihmisiä, jotka jakavat Haavisto-lennäkkejä ja vaalilehtiä. Tarvitaan ihmisiä, jotka jaksavat keskustella kaduilla. Ja tarvitaan myös kaiken sortin ammattilaisia, jotka omalla osaamisellaan voivat auttaa Haaviston kampanjaa.

Voit ilmoittautua vapaaehtoiseksi täällä.

Kuvamuistoja joulunajalta 2011. Oli lumetonta, myrskyistä, tulvaakin. Helsingissä +4 lämpöastetta.

Siwa Huittinen. Joulupäivä 25.12.2011

Huittisten joulukatu. Joulupäivä 25.12.2011

Huittisten linja-autoasema. Joulupäivä 25.12.2011

Kierrätyspiste Lauttasaaressa. 27.12.2011

Joulupukki-ilmoitus Lauttasaaressa. 27.12.2011

Tulvaa Lauttasaaressa. 27.12.2011

Tulvaa Lauttasaaressa. 27.12.2011

Kerrostalo Lauttasaaressa. 27.12.2011

Lauttasaaren kirkko. 27.12.2011

Vaalikausi. Sitä olikin jo ikävä.

Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Paavo Arhinmäki on valinnut vaalikampanjansa kärjeksi puolustusliitto Naton dogmaattisen vastustamisen. Kampanjaa sävyttää Arhinmäen hyökkäävä, välillä jopa vihainen tyyli.

Hattu pois päästä: Arhinmäki osaa vasemmistopopulisminsa. Hänen tavoitteenaan ei taida olla presidentin virka, vaan Vasemmistoliiton kannatuksen kasvattaminen.

Tämän tavoitteen saavuttamiseksi aggressiivinen Nato-kampanjointi saattaa olla fiksua.

Kovin tyylikästä saati valtionpäämiesmäistä se ei tosin ole. Se nähtiin eilisessä YLEn televisioväittelyssä. Arhinmäen hyökkäävä tyyli ei hurmannut esimerkiksi Ahtisaaren kampanjatiimissä taannoin vaikuttanutta Jussi Lähdettä:

Toivoin Paavo Arhinmäen esittelevän omia ajatuksiaan. Sen sijaan hän esitteli Niinistön, Lipposen ja eritoten Haaviston ajatuksia. Arhinmäen Stasi väittää löytäneensä Haaviston puheesta Vihreiden puoluevaltuuskunnalle vuodelta 2007 opillisen virheen. Entä jos sitä ei löydy? Mitä Arhinmäki tekee silloin?

Haluaisin juoda punaviiniä Paavo Arhinmäen kanssa, katsoa tiukasti silmiin ja haastaa. Paavo Arhinmäki näyttäytyy minulle suomalaisen politiikan populismin suurvisiirinä. Arhinmäelle taklaus tuntuu olevan logiikkaa tärkeämpää. Voisi viedä useammankin punaviinipullon, ennenkuin saisimme toisistamme selvää.

- Jussi Lähde: New Kids on the Block

Veikkaan Arhinmäen Nato-vaalistrategian perustuvan kahteen kivijalkaan.

1) Julistetaan Nato kaiken kurjuuden aluksi & juureksi, jonka jälkeen

2) vihjataan, että samoista äänistä kamppailevat ehdokkaat – erityisesti Eva Biaudet ja vielä erityisemmin Pekka Haavisto – ovat enemmän tai vähemmän perustavalla tavalla eri mieltä Natosta kuin Arhinmäki. Vähän kuin pahan puolella.

Kuten Jussi Lähdekin yllä huomauttaa, olennaista strategiassa ei ole se, mitä mieltä Arhinmäki itse on. Olennaista on se, miten väärässä muut ovat, erityisesti Haavisto. Se on perinteinen oppositiostrategia, jota Arhinmäen ohella osaavat hyödyntää myös Soini ja Väyrynen.

Toimiiko se?

Ainakin sosiaalisessa mediassa Arhinmäen tyyli tuntuu purevan.

Arhinmäki kannattajineen on tehnyt parhaansa kylvääkseen epäilyksen siemenen Haaviston Nato-näkemyksistä. Esimerkkinä tästä käy Arhinmäen Facebook-päivitys, jossa hän kehottaa kannattajiaan lukemaan vanhan uutisen Vihreiden asevelvollisuuslinjojen julkaisutilaisuudesta. Uutista Vasemmistoliiton kannattajat ovat paitsi jakaneet innolla, myös tulkinneet kuin Raamattua – säkeitä omaan uskoon sovitellen.

Sillä, mitä Haavisto on tosiasiassa mieltä, ei taida olla Arhinmäen Nato-strategiassa lopulta merkitystä. Asia, josta vastakkainasettelu on haettu, voisi myös olla jokin muu. Tärkeintä on, että mahdollisimman monille liikkuvalle äänestäjälle syntyisi mielikuva, jossa Arhinmäki on “oikeassa” ja Haavisto “väärässä”.

Kyse on paitsi liikkuvien äänestäjien houkuttelemisesta, myös kilpailijoiden leimaamisesta. Se on tämän päivän politiikkaa, ja sen puuhan Arhinmäki röyhkeänä populistina (sanavalintojen kunnioittavimmassa merkityksessä) osaa.

Silti: en voi olla surematta sitä, että ajan henki tuntuu olevan otollisempi ärripäiselle aggressiolle kuin rauhanrakentamiselle.

- – -

Mitä Arhinmäki ja Haavisto ovat Natosta mieltä?

Paavo Arhinmäki vastaa Helsingin Sanomien vaalikoneessa kysymykseen Natosta näin:

“Suomen ei missään oloissa ole järkevää liittyä NATOon.
Vastaus on lähinnä omaa näkemystäni, vaikka “ei missään oloissa” on varsin jyrkkä ilmaisu.
Näköpiirissä ei ole kuitenkaan sellaisia “oloja”, jotka muuttaisivat Naton perusluonnetta. Nato on rikkaiden länsimaiden sotilasliitto, joka puolustaa näiden maiden valtapoliittisia ja taloudellisia etuja valikoiduissa konflikteissa.
Maailmassa tarvitaan liittoutumattomia sovittelijamaita, jotka eivät ole konfliktien osapuolia. Olemme hyvässä seurassa yhdessä Ruotsin, Itävallan ja Irlannin kanssa. Suomen pitää keskittyä rauhanturvaamiseen ja siviilikriisinhallintaan YK:n operaatioissa.
Lisäksi jäsenyys lisäisi Suomen puolustusmenoja roimasti, ainakin, jos Naton omia jäsenkriteerejä noudatettaisiin. Myös kansalaisten selvä enemmistö on jäsenyyttä vastaan.”
- Paavo Arhinmäki

Pekka Haavisto vastaa samaan kysymykseen näin:

“Nato-jäsenyys ei nyt ole ajankohtainen, mutta asiaa on voitava harkita tarvittaessa uudestaan.
En kannata Suomen NATO-jäsenyyttä. Suomella ei ole tällä hetkellä mitään sellaista turvallisuusvajetta, jonka NATO-jäsenyys ratkaisisi. Nyt tekeillä oleva puolustusvoimauudistus ei vaikuta Suomen sotilaalliseen liittoutumattomuuteen.
Suomen on osallistuttava edelleen aktiivisesti kansainväliseen kriisinhallintaan, myös YK-johtoisiin operaatioihin. Meille on tärkeää myös pohjoismaisen turvallisuus- ja puolustusyhteistyön kehittyminen ja syventyminen pohjoismaisen solidaarisuusjulistuksen pohjalta. Myös EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikaa ja siihen sisältyvää yhteistä puolustuspolitiikaa pitää kehittää.
Pidän tärkeänä periaatetta, että Suomen turvallisuuspoliittisista ratkaisuista päätetään aina kotimaassa, eikä niitä ratkaista Moskovassa tai Washingtonissa. Pidän nykyisessä hallitusohjelmassa olevaa, kuuden puolueen yhteisesti hyväksymää kirjausta osuvana.”
- Pekka Haavisto

Mikä on suurin este eläinten hyvinvoinnin parantamisen tiellä?

Se ei ole pohjalainen turkistarhaaja tai satakuntalainen sikafarmari. Se ei ole perussuomalaisten vaalivoitto eikä kilotolkulla lihaa mussuttava kuluttaja, vaan Euroopan talouskriisi.

Lobbaamistapaamisissa törmää kerta toisensa jälkeen samaan argumenttiin: “eläinten olojen parantaminen on hyvä asia, mutta olojen parantaminen on kovin kallista. Talouskriisin vuoksi parannuksia on lykättävä.” Kaikkialta leikataan, ja parannukset eläinten oloihin ovat valitettavasti leikkauslistojen kärkipäässä.

Samaan aikaan talouskriisi on helppo keppihevonen jo sovittujen parannusten viivyttelylle. Esimerkiksi monissa Euroopan maissa häkkikanalakielto on uhattuna, sillä, talouskriisiin vedoten, tarvittavia uudistuksia eivät kaikki kanalat ole ehtineet tehdä. Siitä huolimatta, että uudistuksille on ollut vuositolkulla aikaa.

Meille eläinten oikeuksien puolustajille talouskriisi on haaste. Perusargumenttimme on moraalinen: eläinten hyvinvoinnin parantaminen on myös talouskriisin aikana tarpeen, sillä heikon talouden aikana leikkaukset kohdistuvat usein heikoimpiin. Ja eläimet ovat heikkoja – ne eivät voi äänestää eivätkä puhua omasta puolestaan.

Moraalinen argumentointi on eläinten olojen parantamisen kannalta ongelmallista, sillä moraalipohdinta ei vastaa talousargumenttiin hyvin – kirjallisuustermein ne ovat eri rekistereissä. Moraalisiin näkemyksiin on liian helppo vastata hymistelemällä sekä toteamalla, että varaa ei vain kerta kaikkiaan ole.

Moraalisen argumentoinnin sijaan meidän on tartuttava talouskeskusteluun täysillä. Meidän on käännettävä se eduksemme. Meidän on etsittävä paitsi argumentteja, myös käytännön esimerkkejä tilanteista, joissa eläinten hyvinvoinnin parantaminen on myös taloudellisesti kannattavaa.

Tällaisia esimerkkejä onneksi löytyy. Esimerkiksi Keski-Euroopassa eräät maataloustuottajat ovat havainneet, että eläinten hyvinvointiin panostaminen maksaa ennen pitkää itsensä takaisin, vieläpä korkojen kera. Säästöä tulee esimerkiksi eläinlääkärikuluista, ja lisäarvoa siitä, että kuluttajat ovat valmiita maksamaan paremman hinnan esimerkiksi lihasta, joka on tuotettu eläinten hyvinvoinnin huomioiden.

Vastaavia esimerkkejä pitäisi etsiä myös Suomesta. Vain löytämällä malleja, joissa eläinten hyvinvointi sekä talouden kestävyys kohtaavat, voidaan heikon talouden aikana tehdä parannuksia eläinten hyvinvointiin.

Jos jämähdämme moraaliseen argumentointiin, on olemassa vaara, että eläinten hyvinvoinnin parannukset kutistuvat myötätuntoiseksi hymistelyksi.

Kolumni julkaistu Animalia-lehdessä 4/2011.

Eilisen uutisen mukaan kirkkomyönteiset Vihreät järjestäytyvät Armon Vihreiksi. Järjestäytyminen on hyvä asia, mutta viesti, jonka Armon Vihreät välittivät Kotimaa-lehden uutisessa, oli ikävää luettavaa itselleni sekä – sosiaalisen median reaktioista päätellen – muille, joiden elämänkatsomus ei ole evankelis-luterilainen.

Uutisen innoittamana esitän alla neljä pyyntöä Armon Vihreille. Tyylilaji on julistuksellinen – kunnioituksesta, ei sen puutteesta johtuen.

Ensimmäinen pyyntö: antakaa pitää muita jumalia (tai olla pitämättä jumalia).

Vihreissä on koko joukko ihmisiä, jotka eivät usko evankelis-luterilaisen kirkon oppeihin. Vihreissä on ortodokseja, mormoneja ja juutalaisia. Vihreissä on muslimeja ja buddhalaisia. Luonnonuskovia, pakanoita, taolaisia, hinduja ja new age -väkeä.

Ja Vihreissä on suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista uskontoa.

Antakaa jokaisen pitää oma elämänkatsomuksensa.

Antakaa Vihreiden pysyä puolueena, johon mahtuvat erilaiset elämänkatsomukset ja joka suhtautuu erilaisiin elämänkatsomuksiin tyynesti ja tasa-arvoisesti.

Antakaa Vihreiden pysyä puolueena, joka suhtautuu evankelis-luterilaiseen kirkkoon tasa-arvoisesti muihin kirkkoihin nähden, ja joka tavoittelee elämänkatsomusten ja kirkkojen tasa-arvoa koko yhteiskuntaan.

Toinen pyyntö: viekää Vihreiden ajatukset evankelis-luterilaiseen kirkkoon (mutta älkää tuoko evankelis-luterilaista kirkkoa Vihreisiin).

Evankelis-luterilainen kirkko kaipaa Vihreiden hyviä näkemyksiä sukupuolten, seksuaalivähemmistöjen, uskontojen, elämäntapojen ja etnisten ryhmien tasa-arvosta.

Viekää Vihreiden hyvät ajatukset evankelis-luterilaiseen kirkkoon, mutta älkää salakuljettako kirkkoa puolueeseen. Vihreät pärjää ilman evankelis-luterilaisen kirkon uskontunnustusta, evankeliumia ja luomisoppia. Konservatiivisuus, epätasa-arvoisuus ja suvaitsemattomuuskaan eivät Vihreisiin sovi.

Kolmas pyyntö: älkää loukatko toisin ajattelevia.

Ote Armon Vihreiden teeseistä: “Armon vihreät pyrkivät tuomaan vihreiden katsomuspolitiikkaan ja uskontokeskusteluun ennakkoluulojen sijasta faktoja, uutta näkökulmaa ja asiantuntijuutta.”

Toinen ote: “Armon vihreät haluaa tuoda keskusteluun järjen ja sydämen äänen sekä vihreiden ja kirkon sisällä että laajemmin yhteiskunnassa.”

Kolmas ote: “Ateistit ja fundamentalistit huutavat toisilleen kirkon yli, joka taas ei saa ääntään kuuluville ääripäiden välissä.”

Älkää korottako omaa elämänkatsomustanne tai omaa kirkkoanne muiden elämänkatsomusten tai kirkkojen yläpuolelle vihjaamalla, että toisella tavalla ajattelevien näkemykset olisivat ennakkoluuloisempia, vähemmän tosia, kapeakatseisempia ja asiantuntemattompia kuin omanne.

Älkää väittäkö omistavanne totuutta Jumalasta, jumalista, uskonnosta, uskonnoista tai uskontopolitiikasta. Älkää kerskailko, että teillä on järjen ääni ja sydän. Teillä on erilainen elämänkatsomus, mutta ei enemmän järkeä kuin uskonnottomalla, ei suurempaa sydäntä kuin pakanalla.

Ja älkää nyt ainakaan rinnastako ateisteja ja fundamentalisteja saman kolikon kääntöpuoliksi. Niitä ne eivät ole.

Neljäs pyyntö: älkää luoko vihollista (sillä vihollisenne on olkinukke).

Monien vihreiden vaatimus siitä, että uskontoihin suhtaudutaan tasa-arvoisen tyynesti, tai siitä, että valtio ja kirkko erotetaan toisistaan, ei ole hyökkäys elämänkatsomustanne kohtaan.

Älkää repikö puoluetta puhumalla “hyvin järjestäytyneestä ateistisesta osastosta” puolueen sisällä. Sellaista ei Vihreissä ole.

Älkää rakentako puolueen sisälle leirejä. Väkisin puolueen sisälle rakennettu, perusteeton “maaseutuvihreiden” ja “kaupunkilaisvihreiden” välinen vastakkainasettelu ei tarvitse uskonnollissävyistä seuraajaa.

Keskustelkaa, osallistukaa, ymmärtäkää. Meitä on moneksi.

Suomalainen turkistarha

Olipa kerran Suomi, jossa viime keväänä järjestetyissä eduskuntavaaleissa Vihreät sai kunnolla nekkuun. Tuli vaalitappio. Ja vaalitappion myötä tuli puoluetoimistolle YT-neuvottelut. Säästöjä, irtisanomisia, lähisuutaria lainatakseni “vyön dieettipäähän muutama reikä lisää”.

Samaan aikaan omassa elämässäni sekä lähipiirissäni tapahtui paljon. Oli pohdittava uudemman kerran perusasioita – sitä, mitä haluaa, mitä ei halua, mikä on tärkeää, mikä turhaa.

Aikani tuumiskelutani päätin, että oli aika ottaa erilainen näkökulma politiikkaan. Ilmoitin YT-neuvottelujen edetessä, että hyväksyisin työsuhteeni purkamisen. Tokihan toiveeni toteutettiin. Lähtöpäätös oli vaikea, sillä puoluetoimistolla oli ollut tosi mukavaa työskennellä ja vaikutusmahdollisuuteni Vihreiden politiikkaan olivat ihan hyvät.

Päätös oli paitsi vaikea, se oli myös tarpeellinen. Sekä puolueelle että itselleni.

Puolueelle siksi, että neljässä vuodessa olin kokenut koko vaalikierron. Olin ollut mukana kunta-, europarlamentti- ja eduskuntavaalien valmistelujen ytimessä. On parempi, että uutta vaalikiertoa ja ensi vuoden kaksia vaaleja ovat tekemässä uudet voimat, uudella energialla.

Päätös oli tarpeen itselleni siksi, että voimani työn tekemiseen olivat vähissä. Halusin kolmekymppisyyden myötä kokeilla jotakin uutta ja erilaista. Downshiftatakin.

Uuden ja erilaisen kokeilussa onnistuin hyvin, downshiftaamisessa huonommin. Kesällä eläinsuojeluliitto Animaliassa avautui viestintäpäällikön tehtävä. Hain paikkaa, ja ilokseni tulin tehtävään valituksi.

Miksi täysipäiväiseksi eläinten asian ajajaksi?

Järjestönä Animalia oli tuttu rivijäsenen näkökulmasta. Tiesin mitä Animalia on ja mitä järjestö tekee. Tunsin joitakin animalialaisia, ja tiesin, että Animalia vaikuttaa kampanjoimalla sekä lobbaamalla.

Hain Animaliaan töihin niiden asioiden vuoksi, joita Animalia ajaa. Eläinten asiat ovat tärkeitä, ja ihmisiä, jotka puhuvat eläinten oikeuksista tarvitaan. Hain Animaliaan siksi, että uskon, että paras tapa vaikuttaa eläinten oikeuksiin on juuri sellainen, millä Animalia niitä ajaa. Keskustelemalla. Vaikuttamalla. Kampanjoimalla. Ottamalla kantaa. Lobbaamalla.

Työt Animalian toimistossa Helsingin Alppilassa aloitin elokuussa. Ensimmäiset puolitoista kuukautta ovat menneet hurjan nopeasti. Tutustuessa tehtäviin ja sidosryhmiin. Ihmisiä tavatessa. Kampanjaa ja toimintaa suunnitellessa. Ja viestintätöitä tehdessä – huomasitko, esimerkiksi, että parhaillaan vietetään Eläinten viikkoa? Entä oletko törmännyt Vapauta valinnoilla -kampanjaan, jossa kannustetaan positiiviseen sävyyn tekemään pieniä eläinystävällisiä kulutusvalintoja?

Politiikasta en luovu, enkä haluakaan luopua. Tavoittelen ehdokkuutta ensi syksyn kuntavaaleissa ja olen ladannut akkuja sen verran, että saatan lähteä ensi vuonna johonkin mukavaan luottamustoimeenkin. Mutta hurjan pitkiä työviikkoja, palaveriputkia, jatkuvaa varpaillaan oloa, hommafoorumin ja keskustelupalstojen ja aaargh-blogien lukemista, “särmikästä kansalaispalautetta”, raskasta työtaakkaa ja tietynlaista kiittämättömyyttä, niitä en politiikassa työskentelemisestä kaipaa.