Näytä suurempi kartta. Pääkallosaari sijaitsi suunnilleen näillä kohdin.
Pääkallosaari ei ollut saari, vaan metsäsaareke viljapeltojen ja kesantoniittyjen keskellä.
Sitä, miksi Pääkallosaarta kutsuttiin Pääkallosaareksi, ei tiennyt kukaan Perkonkadun pojista. Ei siellä kukaan ollut kuollut. Ei sieltä ollut löytynyt pääkalloja. Tärkeintä oli, että Pääkallosaari kuulosti paikalta, jossa tapahtuu asioita, joista puhutaan kuiskien.
Pääkallosaarelle johti Perkonkadulta vain yksi polku. Sen varrelle oli kaivettu ansakuoppia, jotka oli peitetty havuilla ja heinillä. Kuopat eivät olleet syviä, mutta ne pitivät Pääkallosaaren pojat turvassa: Ville-Petterin mukaan Timo oli kuullut jonkun nähneen Sampsan opettajaisän kompastuneen ansakuoppaan ja kastelleen jalkansa.
“Pääkallosaari on poikien paikka. Pääkallosaarta ei voi valvoa. Pääkallosaarelle eivät vanhemmat uskalla. (Tai jos uskaltavat, heitä odottaa Sampsan isän kohtalo.) Pääkallosaarella voi tehdä mitä tahansa.” Niin uskoimme ja niin elimme.
Kun Berliinin muuri murtui, vedimme Pääkallosaaressa ensimmäiset tupakkahenkoset.
Kun Neuvostoliitto romahti, kokoonnuimme Pääkallosaareen selaamaan urheiluliikkeen lehtiroskiksesta löydettyjä Jalluja.
Kun televisiouutisissa puhuttiin taantumasta ja työttömyydestä, kävimme Pääkallosaaressa maistelemassa keskiolutta, jota vanhempi poika oli kähveltänyt Lauttakylänkadun K-marketista.
Pääkallosaari katosi vähitellen.
Ensin paikka katosi perjantai-illoistamme, kun Pääkallosaaren tilalle tulivat teini-ikä ja tytöt.
Lopulta paikka katosi myös kartalta. Vuosituhannen vaihteessa Pääkallosaaren paikalle rakennettiin tie, sitten omakotitaloja. Nykyään Pääkallosaari on pihamaata lapsiperheelle, joka ei aavistakaan, mitä heidän maillaan parikymmentä vuotta sitten koettiin.
–
Pääkallosaaria – lasten omia paikkoja – ovat muistomme täynnä. Vaikka paikat katoavat, muistoissa ne elävät niin kauan kuin niitä muistellaan. Siksi, kaikkien pääkallosaarien kunniaksi, aloitan lempeännostalgisen blogikirjoitussarjan, jossa muistelen elämää lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni Huittisissa 1980- ja 1990-luvuilla. Muistelen pikkukaupungin arkea ja Perkonkadun poikia, purkkeja ja perjantai-iltoja.
Lopuksi vastuuvapauslauseke Eläkeläiset-humppayhtyeen historiikkiteosta mukaillen: jos totuus ja legenda ovat ristiriidassa, kerron legendan.
