Guggenheimin kaatumisesta ja Kokoomuksesta

Tunnustan. Olen ollut, joskin varovaisesti ja etäältä asiaa seuraten, Guggenheim-hankkeelle myötämielinen. En vain siksi, että pidän isoista ja näyttävistä näyttelytiloista Lontoon Tate Modernin tapaan. Enkä pelkästään siksi, että Guggenheim-hanke olisi tuonut Helsinkiin monta upeaa taidenäyttelyä. Vaan myös siksi, että pelkään, että näin suurta investointia taidekulttuuriin ei Helsinki ilman Guggenheim-hanketta uskalla lähivuosina tehdä.

Se, että G-uskontunnustukseni tulee näin myöhään, kertoo jotakin siitä, miksi hanke kaatui tänään Helsingin kaupunginhallituksessa äänin 8-7. Guggenheimin puolustaminen on ollut vaikeaa. Pahimmillaan jopa noloa, sillä hankkeen puolustajat ovat henkilöityneet museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sireniin Gutenberg-galaksihöpinöineen ja kaupunginjohtaja Jussi Pajuseen, joka on saanut hankkeen vaikuttamaan kokoomuslaiselta voimafantasialta.

Vaikka Guggenheimille hieman lämpenin, en sure hankkeen kaatumista. Guggenheim-hanke jää Helsingin historiaan malliesimerkkinä löperösti valmistellusta, huonosti neuvotellusta ja ylimielisesti viestitystä hankkeesta. Se oli projekti, jota edes sen tukijat eivät kehdanneet tukea.

Guggenheim kaatui kaupunginhallituksessa Vihreiden äänillä. Kokoomus, jolle Guggenheim on ollut sen kulttuuripoliittinen lippulaiva, on päätökseen pettynyt. Puolue on kuiskinut, että syy sille, miksi Vihreät kaatoivat hankkeen, oli kosto siitä, että Kokoomus äänesti taannoin Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi sosialidemokraatin vihreän sijasta.

On totta, että Kokoomuksen toiminta apulaiskaupunginjohtajan valinnassa ei parantanut Kokoomuksen neuvotteluasemia Vihreiden suuntaan. Mutta sen väittäminen, että Vihreät kaatoivat hankkeen kostaakseen Kokoomukselle, aliarvioi sekä Guggenheim-hankkeen todellisia ongelmia että Vihreiden kokenutta valtuustoryhmää – vaikka väite miten herkullinen olisi.

Vihreät kaatoivat hankkeen kaupunginhallituksessa, koska aiesopimus oli huonosti neuvoteltu ja Helsingille epäedullinen. Hankkeen riskit olisivat jääneet Helsingin kannettavaksi.

Huonosti neuvoteltua ja taloudellisesti riskialtista sopimusta ei kannata vaikeassa taloustilanteessa allekirjoittaa siksi, että siitä parhaassa tapauksessa saattaisi seurata jotakin kivaa. Huonosti neuvotellun ja taloudellisesti riskialttiin sopimuksen kaataminen ei ole kostamista, vaan, kokoomusslangia käyttääkseni, talousfiksua.

Kuntavaaliehdokkaaksi Helsingissä

Helsingin Vihreät valitsi eilisessä kokouksessaan minut kuntavaaliehdokkaaksi. Kiitos Helsingin Vihreille luottamuksesta – ja onnittelut hyvistä valinnoista, ehdokaslista on erinomainen jo nyt.

Kun työsuhteeni Vihreiden puoluetoimistolla päättyi viime syksynä, kerroin kiinnostuksestani kuntavaaliehdokkuuteen saman tien. Vuodet politiikan kulisseissa innostivat pyrkimään ehdolle: sekä tehtävällä politiikalla että politiikan tekijöillä on väliä.

Kuntavaalikampanjani käynnistyy ennen kesähelteitä. Haluan rakentaa luovaa, avointa ja hauskaa Helsinkiä, joka näyttää tekemisen mallia paitsi muulle Suomelle, myös muille eurooppalaisille suurkaupungeille. Teemoista ja kampanjan tavoista kerron lisää hieman myöhemmin.

Sitä odotellessa: kampanjaani johtaa iloinen iskuryhmä. Jos haluat lähteä kampanjointipuuhiin, tai mielesi tekee muuten vaan seurata, mitä kampanjassani tapahtuu, ota yhteyttä sähköpostitse (etu.suku@iki.fi) tai vaikka FB:ssä.

Hippo-hiihdot ja häpeä – muisteluita, osa 2


Näytä suurempi kartta

Kahdeksanvuotiaana osallistuin vastentahtoisesti Huittisten Osuuspankin Hippo-hiihtoihin.

Lasten hiihtokilpailuun osallistuminen ei ollut vanhempieni ajatus. Hiihtokilpailuun minut ja vanhempani suostutteli pankin isotukkainen, isotahtoinen kassatäti. Hänen mielestään kaikkien lasten piti kokea Hippo-hiihtojen riemu.

Varsinainen riemu tosiaan. Jännitin kilpailuun osallistumista monta päivää etukäteen. Hiihtokilpailussa olisi yleisöä. Yleisössä olisi aikuisia. Ja, mikä pahinta, aikuisten seurassa olisi tuttuja lapsia. Poikia ja tyttöjä, joiden edessä oli näytettävä ikäistään aikuisemmalta.

Kilpailusta innostui eniten isäni. Hän vei hiihtolenkeille Kännönvuoren ulkoilumaastoon. Hän kertoi, mitä pitää tehdä, jos muita kilpailijoita tulee vastaan (pitää huutaa latua! niin kovaa kuin pystyy). Ja hän käytti koko kilpailua edeltävän illan sen selvittämiseen, mikä olisi paras voiteluyhdistelmä pikkuruisiin punavalkoisiin Pallas-suksiini.

Hyväntahtoisella höösämisellään vanhempani aiheuttivat sen, että kun kilpailupäivä Osuuspankin viereisellä pellolla koitti, en ollut jännitykseltäni kyennyt syömään koko päivänä.

Kilpailupaikalla kokovartalohaalariini kiinnitettiin numerolappu. Sitten mentiin jonoon, odotettiin lähtövuoroa. Katseltiin paikallisia pankkipomoja, jotka ahtoivat mahoihinsa Lihapoikien makkaraa ja joivat kahvia pahvimukeista. Niihin oli painettu pankin logo.

Jono lyheni, pikkupojat lähtivät yksi kerrallaan ladulle. Pian tuli myös minun vuoroni:

paikoilleen, valmiit, HEP!

Hiihdin minkä pienillä Pallaksillani pääsin. Suksi luisti – isän voitelutyö oli onnistunut. Etenin rivakkaa vuorotahtia; vasen, oikea, vasen, oikea. Yritin olla välittämättä ladun varsilla seisoneista aikuisista. He löivät vanttuitaan yhteen, huusivat kiri kiri. Mitä sekin tarkoitti? Nolostutti.

Hiihtokilpailun paras paikka oli lenkin takanurkka. Siellä ei kirittäviä vanhempia ollut. Nurkassa sain myös kiinni minua ennen matkaan lähteneen Villen. ”Latua“, huusin Villelle. Hän katsoi pahasti, väisti lumihangen puolelle, päästi ohi – ja tökkäsi minua sauvallaan takapuoleen. Etten ylpistyisi.

Takanurkkaa seurasi loppusuora. Loppusuoralla seisoi lisää läpsyttäviä aikuisia. Lopulta maali ja maalissa lisää läpsytystä sekä hössötystä. Isä nosti syliin ja onnitteli, vaikka muut lapset olivat paikalla. Olisin halunnut pysyä maassa.

- -

Kilpailun jälkeen Osuuspankin kerhotiloissa jaettiin Hippo-mitalit. Tulin sarjassani kolmanneksi, sain pronssimitalin. Olin pettynyt, sillä olisin halunnut voittaa.

Pahinta pronssissa oli se, että hopeamitalin vei naapurin Pasi. Vielä vuosia myöhemmin, Pasin luona kyläillessäni, hopeinen hiihtomitali killui Pasin jääkiekkomitalien joukossa. Se muistutti hiihtokilpailusta. Kiri-kirittävistä aikuisista. Kokovartalohaalarista. Punavalkoisista Pallas-suksista. Osuuspankin tädistä, Hippo-hiihdoista ja kilpailusta, jossa kahdeksanvuotias koki kummaa häpeää.